Kiinnostukseni Venäjään juontaa
varmasti juurensa Moskovassa vietetystä lapsuudesta. Aloitin Moskovan
suomalaisessa lastentarhassa loppuvuodesta 1984. Olin silloin 6-vuotias
eskarilainen ja perheeni oli juuri muuttanut Moskovaan, sillä isäni aloitti
työt Suomen suurlähetystössä. Ensimmäinen hoitopäiväni uudessa ympäristössä oli
vaikea. Suurin pojista, Tuomas, näytti heti tulokkaalle kaapin paikan ja
tyhjensi lumilastin niskaani. Muiden lasten kanssa sujui kuitenkin hyvin ja
vähitellen voitin Tuomaksenkin arvostuksen. Käänne Tuomaksen suhteen tapahtui
hänen synttärijuhlillaan. Hän sai lahjaksi suuren Lego juna-aseman. Sain auttaa
rakentamisessa ja Tuomas näki miten nopeasti ja sujuvasti kokoaminen minulta
luonnistui. Rakennustaidot saivat Tuomaksen vakuuttuneeksi siitä, että
minustakin oli johonkin.
Ehdin käydä Moskovassa eskaria
kevätlukukauden ja seuraavana syksynä alkoikin jo koulun ensimmäinen luokka.
Asuimme Moskovassa vuoteen 1987, joten ehdin suorittaa Moskovan suomalaisessa
peruskoulussa ensimmäisen ja toisen luokan. Oppilasmäärä ei ollut siihen aikaan
suuri, koulussa oli muistojeni mukaan reilu 40 oppilasta ja koulurakennuksena
toimi parakki lähetystön pihassa. Luokkia oli yhteensä kolme, sillä ensimmäinen
ja toinen oli yhdistetty, kuten myös kolmas ja neljäs sekä viides ja kuudes
luokka. Näin ollen minulla säilyi sama luokkahuone koko moskovalaisen
koulu-urani ajan.
Moskovan suomalaisen peruskoulun tiloina toiminut parakki. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto. |
Kuten ensimmäisen päivän muistot
lumesta niskassani, muutkin muistoni Moskovan suomalaisesta tarhasta ja
peruskoulusta ovat hyvin talvisia. Osasyynä on varmaan se, että kesät vietettiin
aina Suomessa. Ja Moskovassa oli todella kylmät talvet. Muistan, kuinka koulun
pihalle rakennettiin lumilinnoja ja leikittiin viirin varastamista kahden
linnan joukkueiden välillä. Pelasimme paljon jääkiekkoa koulun edustalla
olevalla kentällä, joka talvisin oli jääkiekko- ja luutapallokenttä sekä
kesäisin tenniskenttä. Muistan, kuinka välitunneilla pelattiin jääkiekkoa,
kunnes joku opettajista avasi kouluna toimineen parakin oven ja huusi meidät
takaisin tunnille. En ole varma pelasimmeko me oppilaat luutapalloa, mutta ainakin
äidistäni tuli lajin maailmanmestari, kun Suomen naiset kaatoivat juuri koulun
edustan kentällä lajin loppuottelussa Australian.
Tässä välissä lienee syytä kertoa
muutamalla lauseella mitä luutapallo oli. Se oli ehkä vähän kuin Suomessa
nykypäivänä suosittu salibandy, mutta peliä pelattiin ulkona jäällä ja maila
oli tehty teipatusta lyhytvartisesta luudasta. Siitä nimi luutapallo.
Luutapalloa pelattiin Moskovassa lähinnä eri maiden suurlähetystöjen välillä.
Sen muotoisena lajia ei tiettävästi harrastettu muualla maailmassa, joten
lähetystöjen välisen sarjan voittajat saivat tituleerata itseään maailmanmestareiksi.
Tässä ollaan kuitenkin menossa pahasti sivupolulle, joten palataan kouluun ja
sen arkeen.
Luutapallon maailmanmestarit 1987. Kuva Markus Koivisto. |
Kouluarkeen kuului, että menimme
sinne aina aamuisin samalla kun isä meni töihin. Koulupäivät oli suunniteltu
niin, että pääsimme kotiin isän ruokatauon aikana. Kotona odotti sitten äiti,
jolla ei tässä ympäristössä oikein ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä
kotiäidiksi. Kuitenkin koulussakin oli ruokatauot ja silloin syötiin aina omia
eväitä, sillä mitään järjestettyä kouluruokailua ei ollut. Aluksi söin aina
leipiä, mutta jossakin vaiheessa minulle ostettiin ruokatermos. Sen jälkeen
sain ruveta syömään lämmintä ruokaa koulussa. Juomana oli useimmiten pillimehu.
Kuten mainittua, koulupäivä päättyi yleensä puolen päivän jälkeen, jolloin
saimme kyydin kotiin tai vaihtoehtoisesti jollekin luokkatoverille leikkimään.
Sieltä isät sitten hakivat meidät, kun heidän työpäivänsä päättyivät.
Muuten koulun arki oli varmasti
samanlaista kuin missä tahansa muussa suomalaisessa koulussa. Meillä oli
joulujuhlat ja kevätjuhlat. Olen nähnyt valokuvista, että sain esittää yksissä
juhlissa puuta. Yhdet kevätjuhlat ovat kuitenkin jääneet erityisesti mieleeni.
Meidän piti esittää laulu, jossa jokaisella oli oma soolonumero ja rooli
esitettävänä. Laulussa taidettiin laulaa eri ammateista ja minä olin tietenkin
kotona flunssassa, kun roolit jaettiin. Kun olin tervehtynyt ja tulin takaisin
kouluun, oli ainoa jäljellä oleva rooli ”vanha väsynyt vaari”. En ollut siitä
kovin innoissani, en roolista enkä siitä että joutuisin laulamaan sooloa. No,
juhlassa minulle annettiin kävelykeppi ja minut puettiin vanhaan aamutakkiin ja
sinitarralla kiinnitettäviin irtoviiksiin. Kun vuoroni tuli, astuin rivistä
yleisön eteen ja aloitin lauluosuuteni, jolloin viikset tippuivat ja yleisö
rupesi nauramaan. Nostin vaivihkaa viikset takaisin ja hoidin osuuteni loppuun,
mutta jälkeenpäin kyllä hävetti vaarina olo hiukan...
Yksi asia, joka ehkä poikkesi
muista kouluista, oli rangaistus- ja palkitsemiskäytännöt. Ainakaan en ole
kuullut, että muilla ystävilläni olisi ollut samanlaista käytäntöä.
Rehtorillamme Heikki Kopralla oli nimittäin kirjoituspöydän laatikossaan
mustanaamio-sormukset, jossa toisessa oli mustanaamion hyvä merkki ja toisessa
paha merkki. Niillä hän leimasi oppilaita tarpeen tullen. Muistan saaneeni
hyvän merkin kaksi kertaa. Toiseen en muista syytä, mutta yhden sain kun olin
naamiaisissa pukeutunut niin hienoon inkkariasuun. Tosin hyvän merkin saivat
kyllä kaikki muutkin luokkatoverini. Leima annettiin Heikin opettaman
viitos-kuutosluokan edessä, mikä jo sinänsä oli jännittävä tilanne kun oli
isojen lasten pällisteltävänä.
Intiaaniasu, josta sain mustanaamion hyvän merkin. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto. |
Yhden kerran sain myös
mustanaamion pahan merkin. Se hävetti minua kamalasti ja oli mielestäni täysin
vääryydellä ansaittu, sillä se tuli kun meillä eka- ja tokaluokkalaisilla oli
jo koulupäivä päättynyt. Jostain syystä olimme koulupäivän päätteeksi jääneet
lähetystön pihalle Tarkon ja Jessican kanssa. Olin salaa hiukan ihastunut
Jessicaan, vaikka se ei tämän tarinan mukaan siltä kyllä kuullosta. Tai
sanotaanhan sitä, että pojat kiusaavat tyttöjä, joista pitävät. No, me Tarkon
kanssa löysimme pihalta vanhan kanankoiven, jolla sitten heitimme Jessicaa. Hän
meni kertomaan tapahtuneesta rehtori Kopralle, joka kutsui meidät puheillensa.
Isojen lasten edessä hän sitten kertoi meille, että jatkossa ei kannattaisi
heitellä tyttöjä kanankoivilla. Saimme siitä hyvästä sormuksesta käteemme
pääkalloleimat, mustanaamion pahan merkin!
Toinen asia, mikä poikkesi
normaalikouluista, oli varmasti kouluretkemme, joille osallistuivat yleensä
kaikki vanhemmatkin. Ensin teimme matkan Vilnaan, se ei ehkä ollut kovin
erikoista, olihan se vielä silloin osa Neuvostoliittoa. Mutta viimeisenä vuonna
matkustimme Japaniin ja sen pääkaupunkiin Tokioon asti! Sellaista matkaa ei
taatusti muut kaverini olleet tehneet koulujensa kanssa ja sitä matkaa jaksoin
kauan kehua heille. Ai mikä jäi Japanista päällimmäisenä mieleen? Sushi ja
japanilaiset teeseremoniat? Ei, minulle suurin elämys tuolloin oli Tokion Disneyland
ja se, että näin hotellihuoneessa James Bond -elokuvan japaniksi dubattuna.
Luokkaretkellä Tokiossa keisarillisen palatsin edessä vuonna 1987. Kuva Markus Koivisto/Katarina Koivisto. |
Pääsimme siis matkustamaan ja näkemään eri paikkoja ja kulttuureja, mutta paikallisiin emme tutustuneet. 1980-luvulla Moskovassa ulkomaalaiset elivät hyvin suojattua elämää. Paikallisten kanssa ei saanut olla tekemisissä, jos ei ollut jotain virallista asiaa. Kaikki ulkomaalaiset asuivat heille tarkoitetuissa taloissa, jotka olivat ympäröity korkeilla aidoilla ja joiden portilla vartioi miliisi. Siksi ei venäjän kieli valitettavasti oikein päässyt minuun tarttumaan, vaikka ehdinkin opiskella kieltä vuoden, toisesta luokasta lähtien. Päällimmäisenä mieleen kielen opetuksesta minulle jäi lähinnä kyrilliset aakkoset. Tämä venäjän kielen oppimattomuus on ainoa asia, joka minua on jäänyt harmittamaan Moskovan ajoilta. Muuten muistot ovat pääosin hyvin positiivisia.
Vaikka minulla on hyvät muistot
ja mielikuvat ajastamme Neuvostoliitossa, kesti kauan ennen kuin matkustin uudelleen
Venäjälle. Aloitin arkeologian opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1999. Kun
kolmantena opiskeluvuonna sitten tarjoutui mahdollisuus lähteä Venäjän
puolelle, entiseen Suomen Karjalaan inventoimaan muinaisjäännöksiä yhteistyössä
Pietarin tiedeakatemian kanssa, en epäröinyt hetkeäkään, vaan lähdin innoissani
mukaan. Sen jälkeen osallistuin monena seuraavanakin vuonna erilaisiin
arkeologisiin hankkeisiin Venäjällä ja luin muutaman kurssin kieltäkin
yliopistossa. Venäjälle suuntautuneet kaivausreissut olivat kaikki hyvin mielenkiintoisia
ja avasivat aivan uusia näkökulmia maahan. Mikään reissuissa ei yleensä mennyt
niin kuin oli suunnitellut, mutta ihmiset olivat todella mukavia ja kyllä
määränpääkin yleensä saavutettiin tavalla tai toisella.
Arkeologiksi valmistumiseni
jälkeen en ole kuitenkaan Venäjällä vieraillut. Sen sijaan olen saanut lapsia ja
muodostanut perheen. Sen takia olen halunnut pysyä heidän lähellään ja tehdä
töitä Suomessa. Viime vuodet olenkin lähinnä työskennellyt lähellä kotiani
Vantaalla. Mutta kyllä hirveästi tekisi vielä mieleni lähteä jollekin
kaivausreissulle Venäjälle. Niin valtavassa maassa on arkeologian saralta
löydettävissä melkein mitä vaan. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo, vähintään
pitää viedä lapset katsomaan Novgorodia, viikinkien Holmgårdia, josta löytyy
monia hienoja tarinoita.