maanantai 29. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 3, vatsavaivaisena koulumajoituksessa

Olin Staraja Ladogassa vain kaksi viikkoa. Kaivaukset olivat kuitenkin hyvin tapahtumarikkaat ja niistä riittää kirjoitettavaa. Sen takia on vielä pakko jatkaa tovi niiden parissa, koittakaahan kestää.

Heti saavuttuamme kylään ja selvittyämme ensimmäisen päivän illanvietosta, selvisi että Staraja Ladogassa järjestetään kyläjuhlat. Niitä varten oli rakennettu iso lava linnan uumeniin ja koko kylä osallistui juhliin. Koska paikalla oli meitä skandinaaveja, haluttiin yleisölle näyttää miten kansainvälinen paikka tämä kylä vielä reilun 1000 vuoden jälkeenkin vielä on. Niinpä meitä kaikkia ulkomaalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia pyydettiin astumaan lavalle ja esittämään jonkinlaisen pohjoismaille tyypillisen laulun tai tanssin.

Elinan kanssa ei suostuttu mitään tansseja tai lauluja esittämään, eivätkä norjalaisetkaan kovin innokkaita olleet. Me tyydyimme lähinnä kertomaan juontajalle kuinka iloisia olimme mahdollisuudesta tutustua heidän hienoon kyläänsä ja arvokkaaseen historiaansa. Ruotsalaiset sen sijaan esittivät jonkun pienen tanssin ja laulun, pelastaen näin tilanteen. Myöhemmin kuulin paikalliselta historianopettajalta, että juhlista oli näytetty meidän pohjoismaalaisten esiintyminen valtakunnallisessa TV-uutisten lähetyksessä. Sen oli siis nähnyt miljoonat ihmiset. Olin kyllä nähnyt TV-kameran lavan edessä, mutta en ollut ollenkaan tajunnut mihin tarkoitukseen se siinä kuvasi. Joka tapauksessa olin erittäin iloinen, että en lähtenyt mitään laula siinä visertämään. Meidän suku ei ole tunnettu kauniista lauluäänistään, vaikka siskoni aika hyvin laulaakin. Minä sen sijaan seuraan pikemmin vaarini jalanjäljissä tämän suhteen. Hän sai aikoinaan viivan musiikista kun ei suostunut laulukokeen aikana avaamaan suutaan.

Staraja Ladogan kaivauksiin osallistuneet skandinaavit sekä venäläisiä arkeologeja. Toisena vasemmalta on Anatoly Kirpichnikov, joka oli kaivausten nimellinen johtaja.

No, onneksi tosissaan ruotsalaiset pelastivat tilanteen. Ruotsalaisten kanssa emme kuitenkaan muuten olleet hirveästi tekemisissä Staraja Ladogassa oleskellessamme. Toki kaivoimme heidän vieressään työpäivän ajan, mutta heti päivän päätteeksi he vetäytyivät omiin oloihinsa kun me norjalaisten kanssa puolestamme yritimme veljeillä muun kaivausporukan kanssa. Tästä johtui varmaan, että venäläisetkään eivät olleet ruotsalaisista kovin innoissaan. He kun kieltäytyivät juomasta muun porukan kanssa. Meitä suomalaisia ja norjalaisia he taas kehuivat illan mittaan kun samagonia oli saatu tarpeeksi kurkusta alas. Norjalaisia he vertasivat venäläisiin ja meitä suomalaisia ukrainalaisiin. Ainakin tällöin vielä puhuttiin ukrainalaisista hyvin lämpimään sävyyn ja kehuivat olevansa veljeskansoja, aivan niin kuin norjalaiset ja suomalaisetkin.

Norjalaiset Espen ja Martin olivatkin aika hauskoja tyyppejä ja etenkin Espenin kanssa olimme aika lailla samalla aaltopituudella kun molemmat olivat alapäähuumorin ystäviä. Minulla tämä huumori vaan iski omaan nilkkaan. Olin eräänä aamupäivänä ehtinyt naureskella Espenille hänen vatsavaivoistaan. Nauruista ei kulunut kun pari tuntia kun omassa vatsassani rupesi vääntelehtimään. Suureksi onnekseni Elina oli pakannut mukaan vessapaperirullan. Vessapaperirulla kainalossa lähdin nopein askelin suuntaamaan kyläraitin yleistä puukäymälää kohden. Matkalla mietin syytä vaivoilleni ja päädyin siihen, että todennäköiset syylliset olivat edellisenä päivänä minigrip-pussista tarjotut graavilohen suikaleet, jotka olivat vissiin olleet aika pitkään yli 30 asteen lämmössä...

Kun saavuin ulkohuussiin, järkytys oli kyllä aikamoinen. Paskaa, ihan sitä itseään, oli liioittelematta vyötärön korkeudelle asti seinillä kauttaaltaan koko vessassa, puhumattakaan penkistä, jonka päällä piti olla tarkoitus istua. No, hätä ei tunne lakia ja tavara oli jo kovaa vauhtia tulossa ulos. Yritin siinä seisoa ja tasapainoilla reiän päällä ja samalla tähdätä kuiluun. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuin aika hyvin. Seinistä päätellen monet muut olivat epäonnistuneet, ja pahemman kerran.

Vatsavaivani ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu, vaan se jatkui kaivausten loppuun saakka. Yli viikon minun piti sen kanssa elää. Omat Immodium-varastoni hupenivat nopeasti ja olin jo aivan paniikissa miten selviäisin ilman niitä. Tabletit auttoivat juuri sen verran, että selvisin kaivauksilla ruokailusta seuraavaan. Aina kun laitoin jotakin purtavaa suuhuni, oli juostava vessaan. Onnekseni Martinilla oli myös mukana aimo varasto Immodiumeja, joita hän vielä suostui jakamaan kanssani. Se pelasti minut.

Tauti lähti parantumaan vasta toiseksi viimeisenä päivänä. Törmäsimme silloin uudelleen tutustumaamme paikalliseen historianopettajaan, joka muuten puhui sujuvaa ruotsia. Kuultuaan vaivoistani hän kävi kotona ja toi minulle Festal-merkkisiä vaaleanpunaisia pillereitä. Olin siinä vaiheessa valmis kokeilemaan mitä vaan ja otin pillerin. En tiedä oliko tauti jo muuten leppymässä vai oliko se vaaleanpunaisten pillereiden ansiota, mutta paluumatkalle Pietariin pääsin jo ilman vessassa juoksua. Vatsavaivojen seurauksena laihduin Staraja Ladogan keikalla viisi kiloa.

Tapaamamme historianopettaja kierrätti meitä Staraja Ladogassa, eli vanhassa Ladogassa, ja vei meidät myös katsomaan muutamien kilometrien päässä sijaitsevaa Novaja Ladogaa, eli uutta Ladogaa. Staraja Ladogassa pääsimme muun muassa tutustumaan paikalliseen lastenkotiin, jossa erittäin köyhissä oloissa asui monia orpolapsia. Näimme kuinka UFF:n rekka toi sinne yhtenä päivänä vaatelastin. Siinä oli paljon tutunnäköisiä vanhoja pohjoismaalaisia vaatteita. Siinä näki käytännössä, että vaatekeräysten vaatteet oikeasti tuodaan niitä tarvitseville.

Itse Staraja Ladogan kylä oli hyvin köyhä ja useimmat talot olivat ränsistyneitä ja huonossa kunnossa. Alkoholia näytti moni juovan, eivät pelkästään arkeologit. Yhtenä yönä norjalaisten huoneeseen paikallisen koulun luokkahuoneeseen yrittivät jotkut paikalliset humalaiset hyökätä. He potkaisivat heidän huoneensa oven auki ja huusivat kovaan ääneen. Martin oli kuitenkin iso mies ja sai heitettyä öykkärit ulos. Sen jälkeen meillä oli kuitenkin loppuajan joku vartioimassa koulun ulkopuolella iltaisin.

Hanavettä ei kannattanut juoda, en sitä tehnytkään, joten vatsavaivani eivät ainakaan siitä johtuneet. Vesi haettiin paikallisen kirkon lähellä sijainneesta lähteestä. Siellä kävimme vähintään kerran päivässä täyttämässä juomapullomme. Tämä lähdehomma oli muuten sellainen, joka toistui jokaisella venäjän keikalla, jolla olin. Aina vesi haettiin jostakin lähistön lähteeltä.

Juomavesi haettiin yhden kylän kirkon lähellä sijainneesta lähteestä.

Staraja Ladogan kylässä oli myös yhteinen kyläsauna, jota lämmitettiin kerran viikossa. Itsekin pääsin muiden arkeologien kanssa testaamaan paikallista saunaa. Etenkin norjalaisille se oli elämys, sillä he eivät olleet tottuneita saunojia. Saunassa minulle rupesi juttelemaan vanhempi mies, joka kuultuaan että olin ulkomaalainen, halusi näyttää miten vihdotaan. Sitten hän rupesi koivuvihdalla hakkaamaan selkääni. Samalla hän kertoi minulle sananlaskun, jonka mukaan se mikä on venäläiselle hyväksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Yritin sanoa, että en ole saksalainen vaan suomalainen ja meille suomalaisille tämä saunominen on aivan tuttua puuhaa, myös vihtominen. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviin vaan löi yhä lujempaa. Minä en halunnut väistää ja lopulta venäläisarkeologi tuli hakemaan minut pois tilanteesta. Saunominen oli kuitenkin tehnyt hyvää ja kerrankin sai pestä itsensä lämpimällä vedellä. Majoituspaikassamme koululla kun hanasta tuli pelkkää kylmää vettä. Ei se kuitenkaan hirveästi haitannut kun ulkona oli niin lämmin.


Tähän lopetan lopulta kertomukseni Staraja Ladogasta. Muisto- ja tapahtumarikkaista kaivauksista todellakin oli kyse!

perjantai 26. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 2, viikingit, tasa-arvo ja mustat arkeologit

Vaikka Staraja Ladogassa ollessani juhlittiin rankasti, eivät onneksi aivan kaikki asiat pyörineet alkoholin ympärillä. Paikka on kulttuurihistoriallisesti tärkeä koko Venäjän mittakaavassa, sillä sitä pidetään maan vanhimpana kaupunkina. Ajoitus Staraja Ladogalle on saatu dendrokronologiasta, eli puiden vuosirenkaista. Vanhin ajoitus menee peräti vuodelle 753. Vanhan viikinkilegendan erään tulkinnan mukaan Ruotsin suunnalta saapunut viikinki Rurik olisi tullut paikalle ja tehnyt siitä pääkaupunkinsa. Myöhemmin hän olisi muuttanut Olhovan jokea pitkin etelämmäksi ja perustanut vielä Novgorodin kaupungin.

Staraja Ladogan viikinkimenneisyydestä kertovat Olhovan joen rannalla sijaitsevat viikinkien kumpuhaudat, jtka näkyvät kuvassa vasemmalla.

Kaivauksia Staraja Ladogassa on järjestetty hyvin kauan. Systemaattisesti sitä on tutkittu jo pitkälle Neuvostoajoista saakka, useiden kymmenien vuosien ajan. Paikalta on kertynyt erittäin suuri tutkimusaineisto ja roppakaupalla hienoja löytöjä. Iso ongelma onkin, että tutkimustiedosta ei ole julkaistu kuin murto-osa ja iso osa löydöistä hajoaa ja murenee huonojen säilytystilojen ja -olosuhteiden takia. Kun olimme paikalla, meille esiteltiin edellisvuosien löytöjä. Niitä oli pakattu tupakka-askeihin ja kaiken muun maailman rasioihin mitä nyt oli sattunut olla saatavilla. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, mutta säilytyspaikka vanhassa linnassa kosteassa tilassa, vailla lämmitystä ja sään armoilla johtaa siihen, että useat esineet ruostuvat ja hajoavat. Konservoinnista ja hyvistä säilytysolosuhteista ei ollut tietoakaan.

Kun olin mukana Staraja Ladogan kaivauksilla vuonna 2003, paikalla tutkittiin erittäin hyvin säilyneiden puurakennusten pohjia. Rakennekerros sijaitsi vajaa kaksi metriä nykyisen maanpinnan alapuolella. Siellä alkoi savinen kostea maa, jonka välissä vanhat puurakenteet olivat säilyneet miltei täydellisesti. Puita oli runsaasti ja ne muodostivat monenlaisia rakenteita. Piirtäjällä oli kaivauksilla kiire, sillä sitä mukaan kun uusia puita paljastettiin, paahtava aurinko tuhosi niitä. Yli 1000 vuotta maan alla pimeässä ja kosteassa ollut puu ei kestänyt kuumaa aurinkoista säätä, vaan rupesi saman tien kiertymään rullalle ja hajoamaan. Pienemmät puun kappaleet hävisivät miltei heti, suuremmat hirret säilyivät jonkin aikaa. Kaivauksilla ei suojeltu puita millään lailla niin kuin esimerkiksi Suomessa on tapana tehdä kun puurakenteita löytyy.

Moni muukin asia venäjällä poikkeaa suomessa totutusta, niin kaivauksilla kuin niiden ulkopuolella. Yksi asia on naisen rooli. Suomessa kun valtaosa opiskelijoista on tällä hetkellä naisia, on myös iso osa työvoimasta kaivauksilla naisia. Ja Suomessa naiset huhkivat, lapioivat ja kantavat painavia maalla täytettyjä ämpäreitä. Heidän avulla maa liikkuu ihan toisella lailla kun surullisen kuuluisten kunnan lapiomiesten toimesta. Venäjällä ei kuitenkaan naisten annettu kaivauksilla tehdä oikein mitään muuta kun kaapia vähän maata ämpäriin puutarhalapiolla. Kun heidän ämpärinsä olivat täyttyneet, huusivat he jonkin lähistöllä olevan miehen kantamaan sen pois heidän puolestaan.

Topakkana skandinaavina matkakumppanini Elina ei alistunut pyytämään ämpäreiden kantoapua miehiltä. Maata lapioitiin ämpäreiden lisäksi puusta tehdyille paareille. Niiden täytyttyä, Elina lähti usein kantamaan paareja kanssani pois kaivausalueilta. Joka kerta kun Elina kantoi mitään painavampaa, kuopassa olevat naiset räksyttivät miehille että menisivät nyt herrantähden auttamaan naista hädässä. Sitä he eivät kuitenkaan saaneet Elinan puolesta tehdä, vaan hän piti lujasti kiinni oikeudestaan kantaa ämpäreitä.

Mies ja naisroolit olivat siis aika voimakkaat Venäjällä ja tilaisuuden tullen oli hauska järkyttää heitä pohjoismaisella tasa-arvoajattelulla. Siihen tuli esimerkiksi tilaisuus kun kaivauspäivän päätteeksi järjestettiin alkuillasta illanistujaiset nuorille opiskelijoille, jotka olivat siellä opetuskaivauksillaan. Suurin osa oli 16–17-vuotiaita ja tällä kertaa tilaisuus oli jopa alkoholiton. Tarjoiluna oli limsaa ja keksejä (Illemmalla tosin päästiin kyllä taas leirinuotion ääreen nauttimaan samagonia, eli pirtua).

Illanistujaisissa oli pieniä hauskoja ohjelmanumeroita ja leikkejä. Yksi oli, että piti tanssia parin kanssa sanomalehden päällä. Välillä musiikki katkaistiin ja sanomalehti taitettiin kahtia. Näin tanssialue pieneni koko ajan. Lopulta molemmat eivät tietenkään enää mahtuneet seisomaan lehden päällä rinnakkain, vaan oli hypättävä toisen syliin. Venäläisnaiset, tai pikemmin tytöt, hyppäsivät kaikki poikien syliin. Me teimme kuitenkin niin, että minä hyppäsinkin Elinan syliin. Kyllä he aika pitkään katselivat ja hiukan nauroivatkin, mutta mitään eivät sanoneet. Ehkä he olivat jo tottuneet Elinan itsepäiseen ämpärinkantoon.

Itse kaivauksilla meidät kaikki ulkomaalaiset laitettiin omaan nurkkaan kaivamaan. Niinpä kaivoimme yleensä norjalaisten ja ruotsalaisten kanssa. Kuten arvata saattaa, niin paras tuuri oli tietenkin Hannu Hanhi-kansalla, eli ruotsalaisilla, jotka löysivät hienoimmat esineet. Ruotsalaisarkeologi Arvo löysi esineen, joka on edelleen hienoimpia asioita joita olen ikinä kaivauksilla nähnyt. Kyseessä oli viikinkiaikainen sormuksesta irronnut kristallipala, jossa oli arabiankielistä kirjoitusta. Miltei samanlainen löytyi viime vuonna Ruotsin Birkasta. Oli todella kutkuttavaa miettiä miten pitkän matkan tämä esine oli kulkeutunut jostakin arabimaasta kauas tänne pohjoiseen jonkun viikingin sormessa. Tämän löydön myötä jotenkin konkretisoitui se, että näitä jokia pitkin todellakin pääsi hyvin kaukaisille maille ja sinne oikeasti mentiin jo yli 1000 vuotta sitten pienillä puualuksilla.

Luettuani Birkan sormuslöydöstä, olin yhteydessä löydöksestä kirjoittaneeseen ruotsalaisarkeologiin ja kerroin, että Staraja Ladogasta oli löytynyt miltei samanlainen vuonna 2003. Hän vastasi saman tien sähköpostiviestiini ja kiitti kovasti tiedosta. Hän oli yrittänyt etsiä sormukselle vastineita, mutta oli löytänyt niitä kovin vähän ja Staraja Ladogan sormuksesta hän ei ollut kuullut mitään. Voi tietenkin olla, että kielimuuri oli tullut vastaan ja venäjänkieliset julkaisut olivat jääneet läpikäymättä, mutta voi myös olla että sitä löydöstä ei ole ikinä julkaistu. Ehkä se kristallinpala vaan makaa jossakin unohdettuna tupakka-askin pohjalla kosteassa säilytystilassa linnan uumenissa. Toivottavasti olen väärässä tässä asiassa. Itsekin tunnustan, että en ole yrittänyt etsiä sitä kirjallisuudesta.

Toinen asia, mikä saattaa muodostaa pienen uhan niin Staraja Ladogalle kuin monelle muulekin arkeologiselle kohteelle, ovat niin kutsutut mustat arkeologit. Niitä on venäjällä aika runsaasti ja he ovat usein hyvin taitavia ja heillä on laaja tietopohja. Kyse on siis metallinpaljastinharrastelijat, jotka laittomasti kaivavat ylös muinaiseineitä maasta ja myyvät niitä eteenpäin keräilijöille. Staraja Ladogassa kävi meidän aikana erityisen röyhkeitä mustia arkeologeja, sillä he kaivoivat kuoppia suoraan meidän kaivausalueillemme. Paikalliset orpolapset kuitenkin huomasivat heidät ja tulivat kertomaan heistä arkeologeille.

Staraja Ladogan kaivausporukka, taustalla yksi paikan keskiaikaisen linnoituksen torneista. Valitettavasti kameran nauha peittää osan kuvasta.

Arkeologit hälyttivät ensiksi miliisit ja lähtivät sitten itse jahtaamaan kylässä liikkuneita mustia arkeologeja. Edessä kulki suurin arkeologeista aseistautuneena jollakin puukapulalla. Jäljessä kulki muu arkeologijoukko, myös me suomalaiset ja norjalaiset, yhteensä ehkä parikymmentä henkilöä. Ryöstäjien onneksi, niin muut arkeologit kovasti vannoivat, miliisi löysi heidät ennen meitä. Arkeologit olivat oikeasti pahoillaan tästä. Heidän mukaansa miliisi ei tee muuta kuin puhuttele heitä ja päästävät sen jälkeen vapaaksi. Jos meidän porukka olisi saanut heidät kiinni, olisi edes heidän metallinilmaisin rikottu.

Pieni huoli Staraja Ladogasta tutkimuksellisesta näkökulmasta siis kuitenkin jäi. Eihän paikkaa kannata tutkia jos sitä ei saa kunnolla dokumentoitua, ei pysty esineitä konservoimaan eikä julkaisemaan siitä raportteja. Arkeologiahan on tuhoava tiede. Minkä kaivamme ylös, samalla tuhoamme. Tieto ylöskaivamistamme asioista katoaa ikuisiksi ajoiksi, ellemme dokumentoi kaivausprosessia hyvin huolellisesti. Arkeologiaan kuuluu siis iso vastuu kulttuuriperinnön vaalimisessa. 

torstai 25. helmikuuta 2016

Staraja Ladoga osa 1, jokapäiväiset juhlat

Staraja Ladogan kaivaukset ovat ehkä muistorikkaimmat kaivaukset joissa olen ollut, mutta samalla myös kosteimmat. En ole ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen juonut niin paljon. Ja minä sentään yritin juoda kohtuudella...

Heinäkuussa 2003 lähdin siis Pietarin tiedeakatemian järjestämille kaivauksille Staraja Ladogaan. Paikka on Venäjälle tärkeä, sillä sitä pidetään venäjän vanhimpana kaupunkina ja kaivaustenjohtaja Anatoly Kirpichnikov ylpeilee ystävyyssuhteestaan itseensä Vladimir Putiniin, joka on vieraillut paikalla muutamaan otteeseen. Minun vierailuni aikana Putin ei kuitenkaan paikalle tullut. Sen sijaan tapasimme Suomen Pietarin silloisen pääkonsulin, joka sattui paikalle poikansa kanssa minun ja matkakumppanini Elinan oleskellessa siellä.

Staraja Ladoga sijaitsee Laatokan järven etelärannan tuntumassa Olhova-joen suussa ja on viikinkien perustama kaupunki, josta skandinaavit käyttivät nimeä Aldeigjuborg. Staraja Ladogassa viikingit vaihtoivat suuret merikelpoiset aluksensa kevyempiin veneisiin, jotka soveltuivat paremmin matkantekoon Venäjän jokia pitkin ja joita oli kevyempi vetää kannasten yli.

Minä lähdin tosissaan matkaan opiskelukaverini Elinan kanssa. Me emme kuitenkaan matkanneet viikinkien tavoin veneitse, vaan käytimme nykyaikaisempaa matkailuvälinettä, eli junaa. Ensin saavuimme Pietariin, jossa vaihdoimme paikallisjunaan, jolla jatkoimme Volkhov Stroi -nimiselle juna-asemalle. Matkapäivä oli paahtavan lämmin ja juna oli täyteen pakattu eikä ilmastointi toiminut. Minua vastapäätä istui keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt voivan kovin hyvin. Puolessa välin reilun kolmen tunnin matkaa hän oksensikin yhtäkkiä jaloilleni. Kukaan junassa ei reagoinut siihen mitenkään eikä mies itsekään ollut moksiskaan. Minulla sujui sitten loppumatka hyvin yrittäessäni pitää parhaani mukaan jalkani poissa junan heilumisen mukaan liikkuvasta oksennuksesta.

Volkhov Stroin juna-asema, jossa odotimme Elinan kanssa jatkoyhteyttä Staraja Ladogaan.

Pitkältä tuntuvan matkan jälkeen pääsimme lopulta perille Volkhov Stroin asemalle. Siellä meitä piti olla vastassa paikalliset arkeologit, mutta ketään ei näkynyt. Onneksi Elina puhui venäjää hyvin ja selvitimme, että bussi Staraja Ladogaan kulkisi illan suussa. Siispä jäimme odottelemaan. Monen tunnin odottelun jälkeen bussi lopulta saapui asemalle ja olimme juuri nousemassa kyytiin kun paikalle kurvasi myös hopeanvärinen Lada Samara, jonka ikkunasta huudettiin kovaan ääneen suomalaisia arkeologeja.

Nousimme siis bussin sijasta Ladan kyytiin. Kävi ilmi, että paikalliset kollegamme olivat ehtineet aloittaa juhlat kaivauspaikalla ja unohtaneet meidät kokonaan. Huomasi hyvin, että kuskimme Kirill oli ehtinyt juhlia, sillä hän ei kyllä ollut edes lähellä selvin päin. Bussikyyti olisi varmasti ollut huomattavasti turvallisempi vaihtoehto, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille ehjin nahoin.

Perille päästyämme saimme viedä rinkkamme majoituspaikkaan paikallisen koulun luokkahuoneeseen. Sitten meidän piti käydä nopeasti tervehtimässä Kirpichnikovia, jonka jälkeen meidät vietiin juhliin. Oli juuri alkamassa lentopallo-ottelu, johon saimme osallistua. Autokuskimme tapaan lentopallopelaajista ei kukaan ollut oikein selvin päin ja meille selitettiinkin, että he eivät olleet mikään ”Dream-team” vaan ”Drink-team”.

Selvisi että Staraja Ladogan kaivausporukka oli hyvin innokas urheilemaan ja Drink-team pelasi myös jalkapalloa. Yhtenä päivänä kylällä järjestettiin jalkapallo-ottelu arkeologien ja kyläläisten välillä. Minä muodostin vaarallisen hyökkäysparin Flagmanin kanssa. Flagman ylpeili usein sillä, että hänellä oli sukua suomessa. Saimme siis olla joukkueen suomalaisvahvistukset. Sen lisäksi meidän joukkueessa pelasi myös norjalaisvahvistus Espen, mutta kaivauksilla olleet neljä ruotsalaista, toinen norjalainen ja Elina tyytyivät katsojan rooliin. Ai miten matsissa kävi? No me loistimme Flagmanin kanssa kärjessä ja hoidimme maaleillamme voiton arkeologeille!

Kaivaukset Staraja Ladogassa olivat urheilun lomassa yhtä juhlimista. Ihmettelin miten siellä edes pystyi tekemään töitä päivisin kun edellisenä iltana oli aina juhlittu niin rankasti. Minulle väitettiin, että kefiiri, eli piimä, mitä he litkivät pitkin päivää häivytti krapulan, mutta sitten huomasin että he piimän ohella kyllä ottivat pieniä tasoittavia jostakin taskumatin kaltaisesta putelista.

Yleensä istuttiin aina iltaa leirinuotion ympärillä vanhan linnan juurella. Juoma mitä juotiin oli samagonia, eli kotipolttoista, jota haettiin aina paikalliselta yrittäjältä. Olin kerran mukana hakureissulla ja silloin opin sananlaskun ”kaikilla miehillä on oikeus astua vasemmalle”, millä tarkoitettiin että ei haitannut jos joskus poikkesi sallitusta. Tämä sananlasku sopi kuulemma erityisen hyvin pirtunhakureissulle, sillä talo josta sitä haimme sijaitsi kadun vasemmalla reunalla. Mies, jolta ostimme samagonin, oli kuulemma monen vuoden kokemuksen perusteella todettu parhaaksi. Hän maustoi juoman jollakin juurella, joka antoi sille paremman maun.

Minä, Elina ja norjalaiset istuimme sitkeästi iltaa muun kaivausporukan kanssa, mutta ruotsalaiset menivät yleensä aikaisin nukkumaan. Tämän vuoksi venäläiset katsoivat heitä vähän vinoon, ihmettelivät miksei seura kiinnostanut. Ainoa ilta kun ruotsalaiset olivat mukana päättyi pieneen katastrofiin. Ruotsalaisia oli neljä, kaksi miestä ja kaksi naista, heistä kaksi muodosti pariskunnan. En seurannut tilannetta tarkkaan, mutta yhtäkkiä yksi todella juopunut venäläinen kertoi toiselle ruotsalaisnaiselle, että hän oli kuullut kaikkien ruotsalaisten olevan huoria ja kysyi jos tämä voisi ottaa häneltä suihin. Tästä vimmastuneena naisen vieressä oleva miesystävä löi venäläistä turpaan, täysin oikeutetusti. Teko herätti muissa venäläisissä kunnioitusta eivätkä he tämän jälkeen enää katsoneet ruotsalaisia yhtä pahalla.

Juhlia oli joka ilta ja usein keksittiin joku erityinen syy juhliin. Yksi hauskimmista oli juhlat, jotka aloitettiin kaivausalueella. Olimme juuri kaivaneet esille viikinkiaikaisen pitkätalon perustukset. Kaivaustenjohtajallamme Sashalla oli palestiinalaishuivi ja niin me yhtenä alkuiltana menimme porukalla istumaan pitkätalon tulisijan ympärille ja leikimme 13 soturia. Sasha huiveineen esitti tietenkin Antonio Banderasta. Emme kuitenkaan uskaltaneet istua siellä pitkään siinä pelossa, että Kirpichnikov sattuisi tulemaan paikalle. Nimellisesti Kirpichnikov siis johti kaivauksia, mutta käytännössä hän kävi katsomassa niitä pikaisesti vain kerran päivässä. Käytännön töitä johti siis Sasha.

Viikinkiaikaisen pitkätalon kivetyn tulisijan jäänteet. Tulisijan ympärillä istuimme yhtenä iltana ja joimme maljat Antonio Banderakselle.

Toisena iltana meidät piti viedä katsomaan joen törmäillä sijaitsevia kumpuhautoja ja niiden liepeillä olevia jonkinlaisia ensimmäisen maailmansodan aikaisia maanalaisia asumuksia. Minulle ei oikein selvinnyt mitä meille oikein haluttiin näyttää, sillä emme ikinä päässeet perille niitä näkemään. Oppaanamme toimi ensimmäisen päivämme kuskin Kirillin kaveri, jonka nimeä en muista. Hän harrasti historian elävöittämistä ja oli pukeutunut ensimmäisen maailmansodan aikaisiin asusteisiin, jotka kruunasi hänen päässään oleva baskeri.

Lähdimme siis matkaan, mutta matkanteko osoittautui erittäin hitaaksi. Oppaamme kaatui noin sadan metrin välein polun vieressä sijaitsevaan korkeaan ruohikkoon. Kulku oli muutenkin hyvin hoipertelevaa. Matka tyssäsi siihen kun oppaamme huomasi baskerinsa kadonneen. Niinpä käännyimme takaisin etsimään sitä. Sen löytäminen ei lopulta ollut vaikeaa. Paikat, johon opas oli kaatunut, erottuivat selkeästi, kun korkeaan ruohikkoon oli muodostunut alueita, joissa pitkät ruohonkorret olivat laonneet kaatuvan miehen painon alla. Näitä paikkoja oli siis useita polun varrella ja yhdestä myös baskeri löytyi.

Vaikka istuimme aina Elinan ja norjalaisten kanssa iltaa muiden kanssa, yritimme hillitä omaa juomistamme mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella oli omat mukit, joihin aina kaadettiin juomaa. Alkuillasta meidänkin piti juoda samagonia kun sitä tarjottiin. Mutta loppuillasta, kun väki oli tarpeeksi juopunutta, eivät muut huomanneet vaikka meillä oli samagonin sijasta olutta mukiemme pohjalla. Molemmat juomat olivat sitä paitsi lähes saman värisiä.

Yhtenä iltana tämä konsti ei kuitenkaan tepsinyt. Minulla oli nimittäin synttärit ja erehdyin mainitsemaan siitä muille. Sen seurauksena kaikki halusivat tietenkin juoda kanssani maljan ja silloin katsottiin tarkasti, että minunkin maljani aina tyhjeni. Sinä iltana lähdin fiksuna myös kuutamouinnille Olhovan jokeen pilkkopimeässä Espenin ja Julian kanssa. Mitään valoja pienen kuun lisäksi ei siis ollut missään ja emme nähneet neniämme pidemmälle, eikä itse asiassa nenääkään kunnolla nähnyt. Uimaan kuitenkin lähdimme ja teimme kierroksen joessa, jonka virta oli aika voimakas. Onneksi pääsimme kuitenkin takaisin rantaan ja löysimme jopa vaatteemmekin. Sen jälkeen päädyimme takaisin majapaikallemme, jossa taisin nukahtaa aika nopeasti. Onneksi kaivausten ainoa sadepäivä sattui seuraavalle päivälle, sillä en ole varma olisinko saanut itsestäni irti tehdä hommia paahtavan auringon alla 40 asteisessa kuopassa.

Tiedustelin venäläisiltä heidän juomisesta. He puolustivat sitä sillä, että elämä on sellaista, ettei sitä kestä ellei ryyppää. Eivät he kuulemma ihan yhtä paljon ota kun ovat Pietarissa. Kuitenkin kenttäkausi Staraja Ladogassa kestää heillä kaksi kuukautta. Se on aika lailla pitkä aika olla putkeen humalassa. Mietin omaa kestävyyttäni, joka oli kyllä todella kovalla koettelemuksella sen vajaa kaksi viikkoa kun siellä olin. Ja minä en ottanut läheskään yhtä paljon kuin useimmat venäläisistä.

Eihän tämä mikään uusi asia ole, mutta alkoholi on todella iso ongelma Venäjällä. Omakohtaisesti sain sen tosissaan kokea kun joka ilta juhlin kaivausporukan kanssa. Joukossa oli myös nuoria, juuri opiskelunsa aloittaneita 16–17-vuotiaita, jotka vasta opettelivat tavoille. Heille ei taskulämmin samagon tai vodka mennyt niin luonnollisesti alas kun kokeneimmilla konkareilla. Nuorilla oli apuna limsapullo, josta ottivat aina huikan alkoholiryypyn päälle, ja irvistivät kyllä aika pahasti joka kerta.

Ja alkoholihan tarkoitti nimenomaan vahvaa viinaa. Olut ei ole venäläisille alkoholijuoma, vaan ainoastaan janon sammuttaja. Olutta voi juoda surutta kuka vaan ja koska vaan. Sen huomasi myös kylällä kun vastaan tuli hyvinkin nuoria poikia olutpullo kädessä. Kuvaavaa on ystäväni tarina toisilta kaivauksilta Venäjältä, jossa hän kertoi olleensa yhtenä aamuna kaupassa ostamassa limsaa. Hän oli juuri menossa kassalle maksamaan kokispulloa kun venäläisarkeologi näki mitä kauheuksia oli juuri tapahtumassa ja riensi korjaamaan tilannetta: ”Guys guys, there is also beer!”