Staraja Ladoga osa 1, jokapäiväiset juhlat

Staraja Ladogan kaivaukset ovat ehkä muistorikkaimmat kaivaukset joissa olen ollut, mutta samalla myös kosteimmat. En ole ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen juonut niin paljon. Ja minä sentään yritin juoda kohtuudella...

Heinäkuussa 2003 lähdin siis Pietarin tiedeakatemian järjestämille kaivauksille Staraja Ladogaan. Paikka on Venäjälle tärkeä, sillä sitä pidetään venäjän vanhimpana kaupunkina ja kaivaustenjohtaja Anatoly Kirpichnikov ylpeilee ystävyyssuhteestaan itseensä Vladimir Putiniin, joka on vieraillut paikalla muutamaan otteeseen. Minun vierailuni aikana Putin ei kuitenkaan paikalle tullut. Sen sijaan tapasimme Suomen Pietarin silloisen pääkonsulin, joka sattui paikalle poikansa kanssa minun ja matkakumppanini Elinan oleskellessa siellä.

Staraja Ladoga sijaitsee Laatokan järven etelärannan tuntumassa Olhova-joen suussa ja on viikinkien perustama kaupunki, josta skandinaavit käyttivät nimeä Aldeigjuborg. Staraja Ladogassa viikingit vaihtoivat suuret merikelpoiset aluksensa kevyempiin veneisiin, jotka soveltuivat paremmin matkantekoon Venäjän jokia pitkin ja joita oli kevyempi vetää kannasten yli.

Minä lähdin tosissaan matkaan opiskelukaverini Elinan kanssa. Me emme kuitenkaan matkanneet viikinkien tavoin veneitse, vaan käytimme nykyaikaisempaa matkailuvälinettä, eli junaa. Ensin saavuimme Pietariin, jossa vaihdoimme paikallisjunaan, jolla jatkoimme Volkhov Stroi -nimiselle juna-asemalle. Matkapäivä oli paahtavan lämmin ja juna oli täyteen pakattu eikä ilmastointi toiminut. Minua vastapäätä istui keski-ikäinen mies, joka ei näyttänyt voivan kovin hyvin. Puolessa välin reilun kolmen tunnin matkaa hän oksensikin yhtäkkiä jaloilleni. Kukaan junassa ei reagoinut siihen mitenkään eikä mies itsekään ollut moksiskaan. Minulla sujui sitten loppumatka hyvin yrittäessäni pitää parhaani mukaan jalkani poissa junan heilumisen mukaan liikkuvasta oksennuksesta.

Volkhov Stroin juna-asema, jossa odotimme Elinan kanssa jatkoyhteyttä Staraja Ladogaan.

Pitkältä tuntuvan matkan jälkeen pääsimme lopulta perille Volkhov Stroin asemalle. Siellä meitä piti olla vastassa paikalliset arkeologit, mutta ketään ei näkynyt. Onneksi Elina puhui venäjää hyvin ja selvitimme, että bussi Staraja Ladogaan kulkisi illan suussa. Siispä jäimme odottelemaan. Monen tunnin odottelun jälkeen bussi lopulta saapui asemalle ja olimme juuri nousemassa kyytiin kun paikalle kurvasi myös hopeanvärinen Lada Samara, jonka ikkunasta huudettiin kovaan ääneen suomalaisia arkeologeja.

Nousimme siis bussin sijasta Ladan kyytiin. Kävi ilmi, että paikalliset kollegamme olivat ehtineet aloittaa juhlat kaivauspaikalla ja unohtaneet meidät kokonaan. Huomasi hyvin, että kuskimme Kirill oli ehtinyt juhlia, sillä hän ei kyllä ollut edes lähellä selvin päin. Bussikyyti olisi varmasti ollut huomattavasti turvallisempi vaihtoehto, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille ehjin nahoin.

Perille päästyämme saimme viedä rinkkamme majoituspaikkaan paikallisen koulun luokkahuoneeseen. Sitten meidän piti käydä nopeasti tervehtimässä Kirpichnikovia, jonka jälkeen meidät vietiin juhliin. Oli juuri alkamassa lentopallo-ottelu, johon saimme osallistua. Autokuskimme tapaan lentopallopelaajista ei kukaan ollut oikein selvin päin ja meille selitettiinkin, että he eivät olleet mikään ”Dream-team” vaan ”Drink-team”.

Selvisi että Staraja Ladogan kaivausporukka oli hyvin innokas urheilemaan ja Drink-team pelasi myös jalkapalloa. Yhtenä päivänä kylällä järjestettiin jalkapallo-ottelu arkeologien ja kyläläisten välillä. Minä muodostin vaarallisen hyökkäysparin Flagmanin kanssa. Flagman ylpeili usein sillä, että hänellä oli sukua suomessa. Saimme siis olla joukkueen suomalaisvahvistukset. Sen lisäksi meidän joukkueessa pelasi myös norjalaisvahvistus Espen, mutta kaivauksilla olleet neljä ruotsalaista, toinen norjalainen ja Elina tyytyivät katsojan rooliin. Ai miten matsissa kävi? No me loistimme Flagmanin kanssa kärjessä ja hoidimme maaleillamme voiton arkeologeille!

Kaivaukset Staraja Ladogassa olivat urheilun lomassa yhtä juhlimista. Ihmettelin miten siellä edes pystyi tekemään töitä päivisin kun edellisenä iltana oli aina juhlittu niin rankasti. Minulle väitettiin, että kefiiri, eli piimä, mitä he litkivät pitkin päivää häivytti krapulan, mutta sitten huomasin että he piimän ohella kyllä ottivat pieniä tasoittavia jostakin taskumatin kaltaisesta putelista.

Yleensä istuttiin aina iltaa leirinuotion ympärillä vanhan linnan juurella. Juoma mitä juotiin oli samagonia, eli kotipolttoista, jota haettiin aina paikalliselta yrittäjältä. Olin kerran mukana hakureissulla ja silloin opin sananlaskun ”kaikilla miehillä on oikeus astua vasemmalle”, millä tarkoitettiin että ei haitannut jos joskus poikkesi sallitusta. Tämä sananlasku sopi kuulemma erityisen hyvin pirtunhakureissulle, sillä talo josta sitä haimme sijaitsi kadun vasemmalla reunalla. Mies, jolta ostimme samagonin, oli kuulemma monen vuoden kokemuksen perusteella todettu parhaaksi. Hän maustoi juoman jollakin juurella, joka antoi sille paremman maun.

Minä, Elina ja norjalaiset istuimme sitkeästi iltaa muun kaivausporukan kanssa, mutta ruotsalaiset menivät yleensä aikaisin nukkumaan. Tämän vuoksi venäläiset katsoivat heitä vähän vinoon, ihmettelivät miksei seura kiinnostanut. Ainoa ilta kun ruotsalaiset olivat mukana päättyi pieneen katastrofiin. Ruotsalaisia oli neljä, kaksi miestä ja kaksi naista, heistä kaksi muodosti pariskunnan. En seurannut tilannetta tarkkaan, mutta yhtäkkiä yksi todella juopunut venäläinen kertoi toiselle ruotsalaisnaiselle, että hän oli kuullut kaikkien ruotsalaisten olevan huoria ja kysyi jos tämä voisi ottaa häneltä suihin. Tästä vimmastuneena naisen vieressä oleva miesystävä löi venäläistä turpaan, täysin oikeutetusti. Teko herätti muissa venäläisissä kunnioitusta eivätkä he tämän jälkeen enää katsoneet ruotsalaisia yhtä pahalla.

Juhlia oli joka ilta ja usein keksittiin joku erityinen syy juhliin. Yksi hauskimmista oli juhlat, jotka aloitettiin kaivausalueella. Olimme juuri kaivaneet esille viikinkiaikaisen pitkätalon perustukset. Kaivaustenjohtajallamme Sashalla oli palestiinalaishuivi ja niin me yhtenä alkuiltana menimme porukalla istumaan pitkätalon tulisijan ympärille ja leikimme 13 soturia. Sasha huiveineen esitti tietenkin Antonio Banderasta. Emme kuitenkaan uskaltaneet istua siellä pitkään siinä pelossa, että Kirpichnikov sattuisi tulemaan paikalle. Nimellisesti Kirpichnikov siis johti kaivauksia, mutta käytännössä hän kävi katsomassa niitä pikaisesti vain kerran päivässä. Käytännön töitä johti siis Sasha.

Viikinkiaikaisen pitkätalon kivetyn tulisijan jäänteet. Tulisijan ympärillä istuimme yhtenä iltana ja joimme maljat Antonio Banderakselle.

Toisena iltana meidät piti viedä katsomaan joen törmäillä sijaitsevia kumpuhautoja ja niiden liepeillä olevia jonkinlaisia ensimmäisen maailmansodan aikaisia maanalaisia asumuksia. Minulle ei oikein selvinnyt mitä meille oikein haluttiin näyttää, sillä emme ikinä päässeet perille niitä näkemään. Oppaanamme toimi ensimmäisen päivämme kuskin Kirillin kaveri, jonka nimeä en muista. Hän harrasti historian elävöittämistä ja oli pukeutunut ensimmäisen maailmansodan aikaisiin asusteisiin, jotka kruunasi hänen päässään oleva baskeri.

Lähdimme siis matkaan, mutta matkanteko osoittautui erittäin hitaaksi. Oppaamme kaatui noin sadan metrin välein polun vieressä sijaitsevaan korkeaan ruohikkoon. Kulku oli muutenkin hyvin hoipertelevaa. Matka tyssäsi siihen kun oppaamme huomasi baskerinsa kadonneen. Niinpä käännyimme takaisin etsimään sitä. Sen löytäminen ei lopulta ollut vaikeaa. Paikat, johon opas oli kaatunut, erottuivat selkeästi, kun korkeaan ruohikkoon oli muodostunut alueita, joissa pitkät ruohonkorret olivat laonneet kaatuvan miehen painon alla. Näitä paikkoja oli siis useita polun varrella ja yhdestä myös baskeri löytyi.

Vaikka istuimme aina Elinan ja norjalaisten kanssa iltaa muiden kanssa, yritimme hillitä omaa juomistamme mahdollisuuksien mukaan. Jokaisella oli omat mukit, joihin aina kaadettiin juomaa. Alkuillasta meidänkin piti juoda samagonia kun sitä tarjottiin. Mutta loppuillasta, kun väki oli tarpeeksi juopunutta, eivät muut huomanneet vaikka meillä oli samagonin sijasta olutta mukiemme pohjalla. Molemmat juomat olivat sitä paitsi lähes saman värisiä.

Yhtenä iltana tämä konsti ei kuitenkaan tepsinyt. Minulla oli nimittäin synttärit ja erehdyin mainitsemaan siitä muille. Sen seurauksena kaikki halusivat tietenkin juoda kanssani maljan ja silloin katsottiin tarkasti, että minunkin maljani aina tyhjeni. Sinä iltana lähdin fiksuna myös kuutamouinnille Olhovan jokeen pilkkopimeässä Espenin ja Julian kanssa. Mitään valoja pienen kuun lisäksi ei siis ollut missään ja emme nähneet neniämme pidemmälle, eikä itse asiassa nenääkään kunnolla nähnyt. Uimaan kuitenkin lähdimme ja teimme kierroksen joessa, jonka virta oli aika voimakas. Onneksi pääsimme kuitenkin takaisin rantaan ja löysimme jopa vaatteemmekin. Sen jälkeen päädyimme takaisin majapaikallemme, jossa taisin nukahtaa aika nopeasti. Onneksi kaivausten ainoa sadepäivä sattui seuraavalle päivälle, sillä en ole varma olisinko saanut itsestäni irti tehdä hommia paahtavan auringon alla 40 asteisessa kuopassa.

Tiedustelin venäläisiltä heidän juomisesta. He puolustivat sitä sillä, että elämä on sellaista, ettei sitä kestä ellei ryyppää. Eivät he kuulemma ihan yhtä paljon ota kun ovat Pietarissa. Kuitenkin kenttäkausi Staraja Ladogassa kestää heillä kaksi kuukautta. Se on aika lailla pitkä aika olla putkeen humalassa. Mietin omaa kestävyyttäni, joka oli kyllä todella kovalla koettelemuksella sen vajaa kaksi viikkoa kun siellä olin. Ja minä en ottanut läheskään yhtä paljon kuin useimmat venäläisistä.

Eihän tämä mikään uusi asia ole, mutta alkoholi on todella iso ongelma Venäjällä. Omakohtaisesti sain sen tosissaan kokea kun joka ilta juhlin kaivausporukan kanssa. Joukossa oli myös nuoria, juuri opiskelunsa aloittaneita 16–17-vuotiaita, jotka vasta opettelivat tavoille. Heille ei taskulämmin samagon tai vodka mennyt niin luonnollisesti alas kun kokeneimmilla konkareilla. Nuorilla oli apuna limsapullo, josta ottivat aina huikan alkoholiryypyn päälle, ja irvistivät kyllä aika pahasti joka kerta.

Ja alkoholihan tarkoitti nimenomaan vahvaa viinaa. Olut ei ole venäläisille alkoholijuoma, vaan ainoastaan janon sammuttaja. Olutta voi juoda surutta kuka vaan ja koska vaan. Sen huomasi myös kylällä kun vastaan tuli hyvinkin nuoria poikia olutpullo kädessä. Kuvaavaa on ystäväni tarina toisilta kaivauksilta Venäjältä, jossa hän kertoi olleensa yhtenä aamuna kaupassa ostamassa limsaa. Hän oli juuri menossa kassalle maksamaan kokispulloa kun venäläisarkeologi näki mitä kauheuksia oli juuri tapahtumassa ja riensi korjaamaan tilannetta: ”Guys guys, there is also beer!”