Olin Staraja Ladogassa vain kaksi viikkoa. Kaivaukset olivat
kuitenkin hyvin tapahtumarikkaat ja niistä riittää kirjoitettavaa. Sen takia on
vielä pakko jatkaa tovi niiden parissa, koittakaahan kestää.
Heti saavuttuamme kylään ja selvittyämme ensimmäisen päivän
illanvietosta, selvisi että Staraja Ladogassa järjestetään kyläjuhlat. Niitä
varten oli rakennettu iso lava linnan uumeniin ja koko kylä osallistui juhliin.
Koska paikalla oli meitä skandinaaveja, haluttiin yleisölle näyttää miten
kansainvälinen paikka tämä kylä vielä reilun 1000 vuoden jälkeenkin vielä on.
Niinpä meitä kaikkia ulkomaalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia
pyydettiin astumaan lavalle ja esittämään jonkinlaisen pohjoismaille
tyypillisen laulun tai tanssin.
Elinan kanssa ei suostuttu mitään tansseja tai lauluja
esittämään, eivätkä norjalaisetkaan kovin innokkaita olleet. Me tyydyimme
lähinnä kertomaan juontajalle kuinka iloisia olimme mahdollisuudesta tutustua
heidän hienoon kyläänsä ja arvokkaaseen historiaansa. Ruotsalaiset sen sijaan
esittivät jonkun pienen tanssin ja laulun, pelastaen näin tilanteen. Myöhemmin
kuulin paikalliselta historianopettajalta, että juhlista oli näytetty meidän
pohjoismaalaisten esiintyminen valtakunnallisessa TV-uutisten lähetyksessä. Sen
oli siis nähnyt miljoonat ihmiset. Olin kyllä nähnyt TV-kameran lavan edessä,
mutta en ollut ollenkaan tajunnut mihin tarkoitukseen se siinä kuvasi. Joka
tapauksessa olin erittäin iloinen, että en lähtenyt mitään laula siinä
visertämään. Meidän suku ei ole tunnettu kauniista lauluäänistään, vaikka
siskoni aika hyvin laulaakin. Minä sen sijaan seuraan pikemmin vaarini
jalanjäljissä tämän suhteen. Hän sai aikoinaan viivan musiikista kun ei suostunut
laulukokeen aikana avaamaan suutaan.
 |
| Staraja Ladogan kaivauksiin osallistuneet skandinaavit sekä venäläisiä arkeologeja. Toisena vasemmalta on Anatoly Kirpichnikov, joka oli kaivausten nimellinen johtaja. |
No, onneksi tosissaan ruotsalaiset pelastivat tilanteen.
Ruotsalaisten kanssa emme kuitenkaan muuten olleet hirveästi tekemisissä
Staraja Ladogassa oleskellessamme. Toki kaivoimme heidän vieressään työpäivän
ajan, mutta heti päivän päätteeksi he vetäytyivät omiin oloihinsa kun me
norjalaisten kanssa puolestamme yritimme veljeillä muun kaivausporukan kanssa.
Tästä johtui varmaan, että venäläisetkään eivät olleet ruotsalaisista kovin
innoissaan. He kun kieltäytyivät juomasta muun porukan kanssa. Meitä
suomalaisia ja norjalaisia he taas kehuivat illan mittaan kun samagonia oli
saatu tarpeeksi kurkusta alas. Norjalaisia he vertasivat venäläisiin ja meitä
suomalaisia ukrainalaisiin. Ainakin tällöin vielä puhuttiin ukrainalaisista
hyvin lämpimään sävyyn ja kehuivat olevansa veljeskansoja, aivan niin kuin
norjalaiset ja suomalaisetkin.
Norjalaiset Espen ja Martin olivatkin aika hauskoja tyyppejä
ja etenkin Espenin kanssa olimme aika lailla samalla aaltopituudella kun molemmat
olivat alapäähuumorin ystäviä. Minulla tämä huumori vaan iski omaan nilkkaan.
Olin eräänä aamupäivänä ehtinyt naureskella Espenille hänen vatsavaivoistaan.
Nauruista ei kulunut kun pari tuntia kun omassa vatsassani rupesi
vääntelehtimään. Suureksi onnekseni Elina oli pakannut mukaan
vessapaperirullan. Vessapaperirulla kainalossa lähdin nopein askelin
suuntaamaan kyläraitin yleistä puukäymälää kohden. Matkalla mietin syytä
vaivoilleni ja päädyin siihen, että todennäköiset syylliset olivat edellisenä päivänä
minigrip-pussista tarjotut graavilohen suikaleet, jotka olivat vissiin olleet
aika pitkään yli 30 asteen lämmössä...
Kun saavuin ulkohuussiin, järkytys oli kyllä aikamoinen.
Paskaa, ihan sitä itseään, oli liioittelematta vyötärön korkeudelle asti seinillä
kauttaaltaan koko vessassa, puhumattakaan penkistä, jonka päällä piti olla
tarkoitus istua. No, hätä ei tunne lakia ja tavara oli jo kovaa vauhtia tulossa
ulos. Yritin siinä seisoa ja tasapainoilla reiän päällä ja samalla tähdätä
kuiluun. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuin aika hyvin. Seinistä
päätellen monet muut olivat epäonnistuneet, ja pahemman kerran.
Vatsavaivani ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu, vaan se
jatkui kaivausten loppuun saakka. Yli viikon minun piti sen kanssa elää. Omat
Immodium-varastoni hupenivat nopeasti ja olin jo aivan paniikissa miten
selviäisin ilman niitä. Tabletit auttoivat juuri sen verran, että selvisin
kaivauksilla ruokailusta seuraavaan. Aina kun laitoin jotakin purtavaa suuhuni,
oli juostava vessaan. Onnekseni Martinilla oli myös mukana aimo varasto
Immodiumeja, joita hän vielä suostui jakamaan kanssani. Se pelasti minut.
Tauti lähti parantumaan vasta toiseksi viimeisenä päivänä.
Törmäsimme silloin uudelleen tutustumaamme paikalliseen historianopettajaan, joka
muuten puhui sujuvaa ruotsia. Kuultuaan vaivoistani hän kävi kotona ja toi
minulle Festal-merkkisiä vaaleanpunaisia pillereitä. Olin siinä vaiheessa
valmis kokeilemaan mitä vaan ja otin pillerin. En tiedä oliko tauti jo muuten
leppymässä vai oliko se vaaleanpunaisten pillereiden ansiota, mutta
paluumatkalle Pietariin pääsin jo ilman vessassa juoksua. Vatsavaivojen
seurauksena laihduin Staraja Ladogan keikalla viisi kiloa.
Tapaamamme historianopettaja kierrätti meitä Staraja
Ladogassa, eli vanhassa Ladogassa, ja vei meidät myös katsomaan muutamien
kilometrien päässä sijaitsevaa Novaja Ladogaa, eli uutta Ladogaa. Staraja
Ladogassa pääsimme muun muassa tutustumaan paikalliseen lastenkotiin, jossa
erittäin köyhissä oloissa asui monia orpolapsia. Näimme kuinka UFF:n rekka toi
sinne yhtenä päivänä vaatelastin. Siinä oli paljon tutunnäköisiä vanhoja
pohjoismaalaisia vaatteita. Siinä näki käytännössä, että vaatekeräysten
vaatteet oikeasti tuodaan niitä tarvitseville.
Itse Staraja Ladogan kylä oli hyvin köyhä ja useimmat talot
olivat ränsistyneitä ja huonossa kunnossa. Alkoholia näytti moni juovan, eivät
pelkästään arkeologit. Yhtenä yönä norjalaisten huoneeseen paikallisen koulun
luokkahuoneeseen yrittivät jotkut paikalliset humalaiset hyökätä. He
potkaisivat heidän huoneensa oven auki ja huusivat kovaan ääneen. Martin oli
kuitenkin iso mies ja sai heitettyä öykkärit ulos. Sen jälkeen meillä oli
kuitenkin loppuajan joku vartioimassa koulun ulkopuolella iltaisin.
Hanavettä ei kannattanut juoda, en sitä tehnytkään, joten
vatsavaivani eivät ainakaan siitä johtuneet. Vesi haettiin paikallisen kirkon
lähellä sijainneesta lähteestä. Siellä kävimme vähintään kerran päivässä
täyttämässä juomapullomme. Tämä lähdehomma oli muuten sellainen, joka toistui
jokaisella venäjän keikalla, jolla olin. Aina vesi haettiin jostakin lähistön
lähteeltä.
 |
| Juomavesi haettiin yhden kylän kirkon lähellä sijainneesta lähteestä. |
Staraja Ladogan kylässä oli myös yhteinen kyläsauna, jota
lämmitettiin kerran viikossa. Itsekin pääsin muiden arkeologien kanssa
testaamaan paikallista saunaa. Etenkin norjalaisille se oli elämys, sillä he
eivät olleet tottuneita saunojia. Saunassa minulle rupesi juttelemaan vanhempi
mies, joka kuultuaan että olin ulkomaalainen, halusi näyttää miten vihdotaan.
Sitten hän rupesi koivuvihdalla hakkaamaan selkääni. Samalla hän kertoi minulle
sananlaskun, jonka mukaan se mikä on venäläiselle hyväksi, on saksalaiselle
kuolemaksi. Yritin sanoa, että en ole saksalainen vaan suomalainen ja meille
suomalaisille tämä saunominen on aivan tuttua puuhaa, myös vihtominen. Hän ei
ottanut sitä kuuleviin korviin vaan löi yhä lujempaa. Minä en halunnut väistää
ja lopulta venäläisarkeologi tuli hakemaan minut pois tilanteesta. Saunominen
oli kuitenkin tehnyt hyvää ja kerrankin sai pestä itsensä lämpimällä vedellä.
Majoituspaikassamme koululla kun hanasta tuli pelkkää kylmää vettä. Ei se
kuitenkaan hirveästi haitannut kun ulkona oli niin lämmin.
Tähän lopetan lopulta kertomukseni Staraja Ladogasta.
Muisto- ja tapahtumarikkaista kaivauksista todellakin oli kyse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti