tiistai 26. huhtikuuta 2016

Vauvat ja arkeologia

Vaimoni Riina sai kolmannen tyttäremme myötä idean, että museolla voisi järjestää vauvatapaamisia ja samalla tehdä museotyötä tunnetuksi lapsille ja heidän vanhemmilleen. Ryhdyttiin tuumasta toimeen ja Vantaan kaupunginmuseon vauvatreffit joka kuun ensimmäisenä maanantaina alkoivat vuoden 2016 alusta. Joka treffeillä on oma teemansa ja minutkin nakitettiin kertomaan yhteen tapaamiseen vauvoista ja arkeologiasta. Äkkiseltään tuumattuna ei ehkä ihan helpoimmasta päästä oleva aihe, etenkään kun ei haluaisi puhua kuolemasta ja arkeologisesti tutkituista vastasyntyneiden lasten haudoista.

Jos asiaa kuitenkin miettii hiukan pidemmälle, niin arkeologian perusmenetelmäthän oppii jo hyvin varhaisessa iässä. Hiekkalaatikon leikkivälineet lapio, ämpäri ja siivilä eivät juurikaan eroa ammattiarkeologien kaivauksilla käyttämistä työvälineistä, muurilastasta, sangosta ja seulasta. Kunhan taitaa hiekkalaatikkoleikit, pitäisi siis arkeologiassakin päästä pitkälle. Tämän perusteella luulisi lasten viihtyvän arkeologien kanssa montussa paremmin kuin hyvin!

Vanhin tytär vierailulla Rauman Kalatorin kaivauksilla 2010. Mukana omat työvälineet. Selvennyksenä kaivausten tieteellisestä tasosta huolestuneille, että aarteita etsivä lapsi kaivoi jo pohjaan tutkituttua aluetta.

Kuulostaa aivan siltä, että vauvojen pito kaivauksilla sekä arkeologian ja perhe-elämän yhdistäminen olisi aivan lastenleikkiä. No, minun pitää valitettavasti todeta, että todellisuus ei ole oikein niin ruusuinen (vaikkei se nyt ihan hirveän pahakaan ole). Ensinnäkään vauvojen ja pienten lasten pinna ei tunnetusti ole hirvittävän pitkä. Lisäksi lasten mieli toimii usein niin, että on kiva testata rajoja. Silloin ei ehkä ole toivottavaa, että testaavat miltä monisatavuotinen lanta maistuu tai miten helposti muinainen hauras lasi tai keramiikka hajoaa. Arkeologia myös vaatii puolisolta paljon.

Keskimmäinen tytär kaivossa. Kaivo löytyi Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilta vuonna 2011.

Perhe-elämän ja arkeologian yhdistämistä hankaloittaa ehkä eniten se, että kaivaukset usein ovat jossakin kaukana kotoa. Ennen lapsia oli tietenkin tosi kivaa ja makeeta aina kun pääsi tutustumaan uusiin ja jänniin paikkoihin. Kun oli saanut lapsia, rupesi kuitenkin harmittamaan, että joutui olemaan pitkiä jaksoja poissa heidän seurastaan. Usein perhe kävi kyllä vierailemassa kaivauksilla, mutta se toi tietenkin vain hetkittäistä lievitystä tilanteeseen. Toki oli mukavaa, että omat lapsetkin pääsivät tutustumaan hienoihin ja erikoisiin paikkoihin, joita ei ehkä muuten olisi tullut heille esiteltyä.

Heti saatuani ensimmäisen tyttäreni rupesinkin aktiivisesti hakeutumaan töihin lähelle kotoa. Minulla kävi tuuri, sillä kaupunginmuseo Vantaalla oli juuri tuohon aikaan aloittanut keskiaikahankkeen. Sen puitteissa ruvettiin järjestämään kaivauksia kotikaupungissani, aivan kotini lähellä. Vuosi vuodelta sain lisää työkeikkoja Vantaalta ja pystyin näin asumaan yhä pidempiä jaksoja kenttäkaudesta kotona. Vuodesta 2011, vanhimman tyttäreni ollessa 5-vuotias, olin jo niin onnellisessa asemassa, että Vantaalla riitti minulle töitä vuoden ympäri. Tästä kuuluu tietenkin iso kiitos kaupunginmuseon jo aiemmin mainitsemalleni keskiaikahankkeelle, jolle saatiin muun muassa lisärahoitusta EU:lta, kun järjestettiin yhteinen projekti virolaisen Padisen kunnan kanssa.

EU-hankkeen myötä Viron Padisen luostariraunioita tutkimassa vuonna 2011.


Monien vuosien projektiluonteisten töiden jälkeen minulla on nykyään asiat jopa niin hyvin, että minusta on tullut kaupungin virkamies. Työskentelen täysipäiväisesti museolla ja hoidan kaupungin arkeologin tehtäviä. Tämä tarkoittaa, että saan tehdä rakastamaani työtä rakastamassani kaupungissa rakkaassa työyhteisössä ja asua rakastamani perheen kanssa! Välillä tietenkin kaipaisi taas seikkailuja kauempaa kotoa, mutta uskon tähänkin tulevan jälleen mahdollisuus kunhan vauva ja sen siskot hiukan varttuvat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti