Vaimoni
Riina sai kolmannen tyttäremme myötä idean, että museolla voisi järjestää
vauvatapaamisia ja samalla tehdä museotyötä tunnetuksi lapsille ja heidän
vanhemmilleen. Ryhdyttiin tuumasta toimeen ja Vantaan kaupunginmuseon vauvatreffit
joka kuun ensimmäisenä maanantaina alkoivat vuoden 2016 alusta. Joka treffeillä
on oma teemansa ja minutkin nakitettiin kertomaan yhteen tapaamiseen vauvoista
ja arkeologiasta. Äkkiseltään tuumattuna ei ehkä ihan helpoimmasta päästä oleva
aihe, etenkään kun ei haluaisi puhua kuolemasta ja arkeologisesti tutkituista
vastasyntyneiden lasten haudoista.
Jos asiaa
kuitenkin miettii hiukan pidemmälle, niin arkeologian perusmenetelmäthän oppii
jo hyvin varhaisessa iässä. Hiekkalaatikon leikkivälineet lapio, ämpäri ja
siivilä eivät juurikaan eroa ammattiarkeologien kaivauksilla käyttämistä
työvälineistä, muurilastasta, sangosta ja seulasta. Kunhan taitaa hiekkalaatikkoleikit,
pitäisi siis arkeologiassakin päästä pitkälle. Tämän perusteella luulisi lasten
viihtyvän arkeologien kanssa montussa paremmin kuin hyvin!
Kuulostaa
aivan siltä, että vauvojen pito kaivauksilla sekä arkeologian ja perhe-elämän
yhdistäminen olisi aivan lastenleikkiä. No, minun pitää valitettavasti todeta,
että todellisuus ei ole oikein niin ruusuinen (vaikkei se nyt ihan hirveän
pahakaan ole). Ensinnäkään vauvojen ja pienten lasten pinna ei tunnetusti ole
hirvittävän pitkä. Lisäksi lasten mieli toimii usein niin, että on kiva testata
rajoja. Silloin ei ehkä ole toivottavaa, että testaavat miltä monisatavuotinen
lanta maistuu tai miten helposti muinainen hauras lasi tai keramiikka hajoaa. Arkeologia
myös vaatii puolisolta paljon.
Keskimmäinen tytär kaivossa. Kaivo löytyi Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilta vuonna 2011. |
Perhe-elämän
ja arkeologian yhdistämistä hankaloittaa ehkä eniten se, että kaivaukset usein
ovat jossakin kaukana kotoa. Ennen lapsia oli tietenkin tosi kivaa ja makeeta aina
kun pääsi tutustumaan uusiin ja jänniin paikkoihin. Kun oli saanut lapsia,
rupesi kuitenkin harmittamaan, että joutui olemaan pitkiä jaksoja poissa heidän
seurastaan. Usein perhe kävi kyllä vierailemassa kaivauksilla, mutta se toi
tietenkin vain hetkittäistä lievitystä tilanteeseen. Toki oli mukavaa, että
omat lapsetkin pääsivät tutustumaan hienoihin ja erikoisiin paikkoihin, joita
ei ehkä muuten olisi tullut heille esiteltyä.
Heti
saatuani ensimmäisen tyttäreni rupesinkin aktiivisesti hakeutumaan töihin
lähelle kotoa. Minulla kävi tuuri, sillä kaupunginmuseo Vantaalla oli juuri
tuohon aikaan aloittanut keskiaikahankkeen. Sen puitteissa ruvettiin järjestämään
kaivauksia kotikaupungissani, aivan kotini lähellä. Vuosi vuodelta sain lisää
työkeikkoja Vantaalta ja pystyin näin asumaan yhä pidempiä jaksoja kenttäkaudesta
kotona. Vuodesta 2011, vanhimman tyttäreni ollessa 5-vuotias, olin jo niin
onnellisessa asemassa, että Vantaalla riitti minulle töitä vuoden ympäri. Tästä
kuuluu tietenkin iso kiitos kaupunginmuseon jo aiemmin mainitsemalleni
keskiaikahankkeelle, jolle saatiin muun muassa lisärahoitusta EU:lta, kun
järjestettiin yhteinen projekti virolaisen Padisen kunnan kanssa.
EU-hankkeen myötä Viron Padisen luostariraunioita tutkimassa vuonna 2011. |
Monien vuosien
projektiluonteisten töiden jälkeen minulla on nykyään asiat jopa niin hyvin,
että minusta on tullut kaupungin virkamies. Työskentelen täysipäiväisesti
museolla ja hoidan kaupungin arkeologin tehtäviä. Tämä tarkoittaa, että saan
tehdä rakastamaani työtä rakastamassani kaupungissa rakkaassa työyhteisössä ja
asua rakastamani perheen kanssa! Välillä tietenkin kaipaisi taas seikkailuja
kauempaa kotoa, mutta uskon tähänkin tulevan jälleen mahdollisuus kunhan vauva
ja sen siskot hiukan varttuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti