Skedekulla ja keskiaikaisen asutuksen metsästys

Minulla on viime vuodet ollut tapana käydä syksyisin ja keväisin maastossa Museoviraston tutkijoiden Veli-Pekka Suhosen ja Päivi Maarasen kanssa. Olemme tehneet päivän inventointiresissuja, joiden aikana olemme etsineet keskiajalla autioituneita kylätontteja eri puolilta Uuttamaata. Etsimämme kohteet ovat hyvin hankalia, sillä niitä ei ole suoraan merkitty millekään kartalle.

Kirkkonummella sijaitsevan Skedekullan autioitunut keskiaikainen kylämäki. Mäkeä kuvaa Veli-Pekka Suhonen. Kuva: Andreas Koivisto.

Koko Suomea koskeva vanhin kartta-aineisto on yleensä 1600-luvun jälkipuoliskolta ja sitä myöhemmältä ajalta. Keskiaika päättyi 1500-luvun puolivälissä, joten säilyneet kartat ovat yleensä pitkälle yli 100 vuotta keskiajan loppua nuorempia. Mikäli kylänpaikka ei ole pysynyt samana kuin 1600-ja 1700-luvuilla tai kylä on autioitunut jo aiemmin, ei kylää näy millään kartalla. Suomessa vanhat kyläpaikat on kuitenkin inventoitu ja merkitty rakentamista ohjaaviin kaavakarttoihin nimenomaan 1600-ja 1700-lukujen kartta-aineiston pohjalta. Iso osa Suomen keskiajan asutuksesta on siis vielä tuntematonta.

Keskiaikaisten kyläpaikkojen selvitys vaatii salapoliisityötä, jonka yhteydessä pitää yhdistää historiallisten lähteiden ja vanhojen karttojen tietoja. Tämä työ jää valitettavasti hyvin usein tekemättä arkeologisten inventointien aikana  ja siksi keskiaikaiset tonttimaat ovat jääneet paitsioon. Veli-Pekka Suhosen tavoitteena onkin jo usean vuoden ajan ollut kehittää hyvät tavat ja ohjeet inventoijille kohteiden löytämiseksi. Menetelmiä olemme päässeet käytännössä maastoon testaamaan.

Hylätyillä kylätonteilla esiintyy usein ruusupensaita, niin myös Skedekullassa. Kuva: Andreas Koivisto.

Suhonen on käynyt läpi erilaisia kartta-aineistoja ja yrittänyt bongata niistä keskiaikaista asutusta. Nimistöä tarkastellessa hän kiinnittää huomiota etenkin -by, -böle, -backa ja -kulla-päätteisiin paikannimiin. Löytyneitä nimiä hän vertaa muihin karttoihin sekä säilyneisiin veroluetteloihin. Tällä tavalla Suhonen on löytänyt suuren määrän potentiaalisia paikkoja, joita lähdemme yhdessä maastoretkillä tarkastamaan. Niiden tuloksena olemme viime vuosina löytäneet suuren määrän todella hienoja ennestään tuntemattomia kohteita, jotka on sitten viety muinaisjäännösrekisteriin.

Tämän kertaisen reissun pääkohteena meillä oli Suhosen viime talvena bongaama hyvin mielenkiintoinen paikka Kirkkonummella. Suhonen oli ensin löytänyt 1900-luvun kartalta Skyttkulla -nimisen kumpareen keskeltä peltoa. Tarkemman tarkastelun tuloksena selvisi, että nimi oli siloteltu versio keskiaikaisesta Skijttkulla tai Skedekulla -nimestä. Keskiajalla paikka on siis ollut Skijttkulla, eli Paskamäki. Ij -kirjainyhdistelmä oli muuttunut 1700-luvun loppuun mennessä y-kirjaimeksi ja säyseämmäksi Skyttkullaksi, eli Ampujanmäeksi.

Skythkullaåker 1700-luvun lopun kartalla. Kartta: Kansallisarkisto.

Vuonna 1540 Skedekullassa oli veroluetteloiden mukaan yksi veronmaksaja. Paikka mainitaan asuttuna pelkästään 1540-luvun alun maakirjoissa ja kylä on autioitunut vuosien 1544 ja 1589 välissä. Veromarkkaluku kertoo siitä, että kylän toinen talo on autioitunut jo ennen vuotta 1540. 1590-luvulla koko kylä on jo ollut naapurikylissä Gunnarskullassa, Bondarbyssä, Vårnäsissa ja Hirfsalassa asuvien ulkokylänmiesten hallussa. Vårnäsin vuoden 1778 kartalla Skedekullan vanha tonttimaa on autio, mutta ympärillä on Skyttkulla-nimisiä peltoja.

Kun pääsimme Suhosen ja Maarasen kanssa paikalle kirpeän kylmänä, mutta aurinkoisena syysaamuna paikka ei todellakaan ollut arveluttavan nimensä veroinen. Se oli todella kaunis peltokumpare mitä hienoimmassa ympäristössä. Ja se oli aivan ykkösluokan muinaisjäännös! Kumpareelta löytyi monta kylän taloille kuulunutta matalaa uunikumparetta ja vanha tienpohja. Siellä kasvoi ruusupensaita ja katajaa sekä todella vanhan näköinen mänty. Ruusupensaita olemme huomanneet esiintyvän yleisesti vanhoilla tonttimailla. Myös katajaa niillä esiintyy usein. Ruusupensas voi hyvin olla paikalle erikseen tuotu laji ja kataja taas kasvaa mielellään avoimessa maastossa, jollaisilla kylätontit usein sijaitsevat. Suhonen kertoi pitäneensä esitelmän löytämistään kylätonteista ja näyttäneen niistä sijaitsevista rakenteista kuvia. Yksi kuulijoista oli kysellyt mitä kuvista oikein pitäisi katsoa, hän oli huomannut vain katajat. Aamulla reissuun lähtiessä Suhonen totesikin leikillään, että oli taas aika lähteä kartuttamaan kuvastoa Uudenmaan katajista.

Veli-Pekka Suhonen ja Päivi Maaranen ihailevat Skedekullan komeita katajia. Kuva: Andreas Koivisto.

Skedekulla oli siis todella upea kohde ja siellä erottui selkeästi vanhojen rakennusten uuninpohjia. Näillä 1500-luvulla autioituneilla tonteilla näyttääkin usein erottuvan maan päälle rakenteita. Valitettavasti sama ei koske tätä varhaisemmin autioituneita kohteita. Olemme myös kierrelleet tontteja, jotka pitäisi olla jo 1400-luvulla tai sitä aiemmin autioituneita. Niiltä on hyvin hankala löytää paljain silmin mitään merkkejä ihmistoiminnasta. Näillä kohteilla asutuksen löytäminen vaatii vielä enemmän töitä. Olisiko ratkaisu esimerkiksi metallinpaljastin tai yksinkertaisesti koekuoppien kaivaminen? Meidän yhden päivän reissuillemme emme ole tähän mennessä vielä ottaneet mukaan apuvälineitä, mutta tulevina kertoina tätä pitää oikeasti pohtia.

Andreas Koivisto

Rajantakaista Karjalaa inventoimassa

Tärkeä osa arkeologin ammattia on inventointi. Nyt en puhu kauppojen tavaroiden laskemisesta tai museoesineiden kartoittamisesta ja kirjaamisesta, vaan arkeologisesta inventoinnista. Arkeologisen inventoinnin tarkoituksena on etsiä maastosta ennestään tuntemattomia muinaisjäännöksiä ja merkitä ne karttaan. Tämä on oleellinen osa arkeologiaa ja tiedon kartuttamista, sillä ellei muinaisjäännöksiä ole merkitty karttaan, ei niitä voi suojella eikä niitä pääse myöskään tutkimaan.

Yliopistossa inventointia opetetaan opiskelijoille järjestämällä erillinen inventointikurssi. Kurssin yhteydessä valitaan yleensä jokin tietty alue ja lähdetään etsimään sieltä muinaisjäännöksiä. Minun vuosikurssini inventointikurssi järjestettiin Länsi-Uudellamaalla Snappertunan alueella. Muutamalle opiskelijalle tarjottiin myös mahdollisuus lähteä inventoimaan Venäjälle, Viipurin eteläpuolelle entiseen Johanneksen pitäjään, nykyiseen Sovetskiin. Minä ilmoittauduin tietenkin heti Venäjä-ryhmään. Lopulta pääsinkin mukaan Johannekseen matkaavaan ryhmään, vaikka Snappertunan inventointia vetänyt henkilö yrittikin hiillostaa minua ja saamaan minua mukaan sinne. Hän vetosi suomenruotsalaisuuteeni ja siihen, että meillä on mökki siellä suunnalla. Olisi varmaan ollut tosi mielenkiintoista inventoida myös Snappertunassa, mutta veri veti Venäjälle.

Riina ja Christian Carpelan Johanneksessa. Kuva on muistaakseni Pirjo Uinon ottama ja meillä on siitä ainoastaan paperinen värituloste.

Venäjälle Johannekseen meitä lähti lopulta neljä opiskelijaa, minä, Henna, Jonina ja tuleva vaimoni Riina. Lisäksi Suomen puolelta tuli liuta kokeneempia arkeologeja ja Johanneksessa tapasimme venäläiset yhteistyökumppanimme Pietarin tiedeakatemiasta, Sergein ja Mitjan. He tulivat hiukan paremmin tutuiksi myös myöhempien yhteistyöprojektien yhteydessä, mutta Johanneksessa tapasin heidät siis ensimmäistä kertaa. Sergein ja Mitjan lisäksi meillä oli apuna eläkkeellä oleva venäläisarkeologi Astahov, joka toimi myös autokuskinamme.

Ennen kun jatketaan inventoinnin parissa, on pakko kertoa muutama sana Astahovista. Hän oli hyvin lempeännäköinen ja mukava henkilö ja hänen Ladansa kulki mistä vaan. Jos jokin osa meni rikki, häneltä löytyi aina uusi osa takaluukusta. Meitä vuotta aiemmin inventoimassa olleet opiskelijakaverimme kertoivat, kuinka heidän ollessa Astahovin kyydissä, auton takarengas oli irronnut kesken matkan. Se ei ollut Astahovia hetkauttanut, vaan mies oli tyynesti astunut autosta ulos, hakenut renkaan ja etsinyt uudet pultit takaluukusta. Kun rengas oli kiinnitetty uudelleen, jatkui matka niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Astahov oli myös ollut mukana venäläisten kaivausretkellä Siperian saarilla. Siellä hänen tehtävänään oli ollut suojella leiriä jääkarhuilta. Astahov kertoi, kuinka hän kerran oli lähtenyt leiristä ilman kivääriä ja kävellyt solan läpi. Vastaan oli tietenkin juuri silloin tullut jääkarhu. No, karhu ja Astahov olivat molemmat kävelleet solan läpi vastakkaisiin suuntiin, katselleet toisiaan ja jatkaneet sitten matkaa ilman suurta draamaa. Näiltä Siperian kaivauksilta muuten löytyi maailman vanhin tuore kakka, jonka routa oli säilönyt maassa tuhansia vuosia. Kyseessä oli koiran kakka ja ainakin vuosia kaivausten jälkeen kakka oli vielä säilössä Mitjan oman kodin pakastimessa. Ties vaikka olisi siellä edelleenkin.

Johanneksen ympäristö oli hyvin luonnonvarainen ja rakennukset ränsistyneitä.. Tässä pyörätuolissa istuva mies kalastaa Rokkalanjoessa. Kuva Riina Koivisto.

Päästiin kauas Johanneksen inventoinnista, joten palataan siihen. Inventoinneissa hyvät maastokartat ovat erittäin tärkeitä. Niistä pystyy lukemaan maastomuotoja ja korkeuskäyriä, jotka ohjaavat mahdollisille muinaisjäännöksille. Meidän karttamateriaali koostui suomalaisten sotia ennen laadituista 1930-luvun kartoista. Kartat osoittautuivat erinomaisiksi, sillä seutu ei loppujen lopuksi ollut paljoa siitä ajasta muuttunut. Inventointireissu tuntuikin välillä aikamatkalta 1930-luvun Suomeen. Alue oli hiukan metsittynyt ja rakennukset eivät olleet kaksinaisessa kunnossa, välillä niistä löytyikin vain kivijalka, mutta uutta rakennuskantaa Johanneksessa oli vain vähän.

Inventoinnissa liikuimme pienissä ryhmissä eri alueilla. Minä olin samassa ryhmässä Mitjan ja Riinan kanssa. Liikuimme paljon ihmisten pihapiireissä, eikä aina ollut aikaa käydä esittäytymässä. Yleensä ihmiset suhtautuvat arkeologeihin positiivisesti, mutta aina ei voi olla varma mitä muut ajattelevat. Niinpä sydän löi ylimääräisen kerran, kun näimme meitä vastaan tulevan tädin kahden ison susikoiran kanssa. Täti osoittautui kuitenkin erittäin hyväsydämiseksi ja koiratkin olivat hyvin kilttejä. Kun Mitja oli saanut selitettyä keitä olemme ja mitä olemme tekemässä, täti pyysi meitä odottamaan hetken. Hän riensi kohti navettaa ja palasi pian ison lasipurkin ja likaisen maitolasin kanssa. Lasipurkissa oli vastalypsättyä lämmintä lehmänmaitoa, jota hän tarjosi meille. Se oli ensimmäinen kerta, kun itse sellaista maistoin. Ja kun sain lasin tyhjättyä, lasi täytettiin saman tien uudelleen ja sain juoda toisenkin lasillisen perään. Ihan hyvää se oli. Oli vaan ihmeellistä juoda maito lämpimänä, kun on tottunut juomaan sitä kylmänä. Ja se likainen lasikin hiukan mietitytti. Tilanne saatiin kuitenkin hoidettua kunnialla ja muistelen edelleen lämmöllä vieraanvaraista tätiä, joka halusi tarjota meille parasta mitä häneltä löytyi.

Täti tarjosi minulle ja Mitjalle lasipurkista vastalypsättyä lehmänmaitoa. Kuva Riina Koivisto.

Tarjoiluista puheen ollen, kävimme yhtenä iltana syömässä Johanneksen ainoassa hotellissa. Muita asiakkaita ei juuri ollut ja saimme eteemme pitkät hienot menyyt. Kaikki seurueessamme kävi läpi ruokalistaa ja valitsi mieleisensä. Tovin odottelun jälkeen useimmille ilmoitettiin, että valitettavasti keittiöstä ei juuri nyt löydy kyseistä ruokalajia. No, valitsimme sitten uudet. Sama juttu, juuri niitä ei löytynyt. Kysyimme siis, mitä tarjoilija suosittelee. No kun kerran kysyttiin, niin pihvi sienikastikkeella oli päivän erikoinen. Päädyimme koko ryhmä tilaamaan sellaiset ja niin saimme kaikki pikkuhiljaa ruokaa. Nälkäkin oli ehtinyt jo tulla pitkän maastossa vietetyn päivän päätteeksi.

Ai löydettiinkö Johanneksesta myös muinaisjäännöksiä? Kyllä löydettiin. Esimerkiksi kivikautinen asuinpainanne ja monia muita kivikautisia asuinpaikkoja sekä alueen ensimmäinen kuppikivi. Hieno reissu kaiken kaikkiaan!