Kostienkissa mammutinluita etsimässä

Venäjä on valtava maa ja arkeologian saralta sieltä löytyy melkein mitä vaan. Kun yliopistollamme nyt oli hyvät kontaktit sinne, niin niitä oli hyvä hyödyntää. Jo vuonna 2003 muutamat opiskelukaverimme olivat olleet Kostienkissa kaivamassa. Kostienkia lähin suurempi kaupunki on Voronezh, joka on aika lähellä Ukrainan rajaa. Kostienki on tunnettu vanhemman kivikauden löydöistään ja paikka tunnetaan muun muassa mammutinluumajoistaan, joissa ihmiset aikoinaan asuivat. Sinne matkasimme vuonna 2004 yhdessä tulevan vaimoni Riinan sekä opiskelukavereidemme Kerkon ja Heidin kanssa.

Kostienkin hienoja maisemia. Kuva: Riina Koivisto.

Menimme ensin Pietariin, jossa vaihdoimme junaa ja suuntasimme kohti Voronezhia. Kyseinen junamatka on pisin mitä itse olen junalla mennyt yhtä soittoa. Muistaakseni matka kesti 21 tuntia. Menomatkalla nukuimme avoimessa junavaunussa, jossa sänkypaikkoja oli päällekkäin kolme. Taisin nukkua toisessa kerroksessa ja muistan, että sänky oli hiukan lyhyt ja jalkani tulivat sängyn yli käytävän puolelle. Ei se muuten olisi haitannut, mutta heräsin yöllä monta kertaa siihen, että joku ohikulkeva henkilö osui jalkapohjiini.

Kolmannen luokan avoin junavaunu matkalla Pietarista Voronezjiin. Kuva: Riina Koivisto.

Junamatka oli muuten aika tylsä, mutta tälläkään kertaa eivät venäläiset vessat pettäneet. Kun aamulla halusi käydä helpottamassa oloaan, vessassa vastaan tuli lainehtiva lattia. En voi sanoa asian kovinkaan yllättäneen, mutta aika taiteilemista se oli, jos halusi selvitä kuivin ja puhtain jaloin operaatiosta. Vettä ei nimittäin ollut vain vähää, vaan kunnon useamman sentin syvä vesilätäkkö, joka tapauksessa kenkien pohjallista paksumpi kerros, peitti koko vessan lattian. Ja kun tiesi, että kyseessä ei ollut pelkästään vesi, sen tunsi jo hajusta, ei tehnyt hirveästi mieli kastella kenkiään kokonaan. No, kyllä siitä taas jollakin lailla selvittiin.

Pääsimme kuitenkin pitkän junamatkan jälkeen perille Voronezhiin, jossa meitä oli vastassa aiemmilta Johanneksen ja Räisälän tutkimushankkeista tuttu Sergei ja pari muuta venäläisarkeologia. Lähdettiin heidän mukanaan kohti Kostienkia ja saavuttiin majapaikallemme, joka oli vanha koulurakennus. Koulun sisäilma ei ollut maailman parasta, siellä oli suorastaan aika ummehtunut ilma. Mutta neuvokkaat venäläisarkeologit kävivät tasaisin väliajoin keräämässä tuoksuvia yrttejä, joita ripustettiin seinille peittämään rakennuksen ominaishajua. Yrttejä kerättiin myös vodkapulloja varten. Niitä laitettiin pullojen sisälle maustamaan viinaa, mutta harvoin ne ehtivät niissä niin kauan olla, että olisivat ehtineet vaikuttamaan makuun.

Asuimme koulussa, joka olisi ehkä ollut pienen kunnostuksen tarpeessa. Kuva: Riina Koivisto.

Vodkan suhteen täytyy tässä kuitenkin heti todeta, että vaikka juomaa tuotiin kaivauksille aika runsaasti, nämä olivat juomamääriltään hyvin maltilliset kaivaukset, ainakin venäläisen mittapuun mukaan. Illanistujaiset olivat itse asiassa hyvin tunnelmalliset. Illat ja yöt olivat pilkkopimeitä ja niitä vietettiin nuotion ääressä venäläisiä lauluja lauleskellen. Täälläkin huomasi taas, että useimmat venäläiset olivat hyvin musikaalisia ja nauttivat laulamisesta. Valtaosa lauluista oli tietenkin venäjäksi, mutta yhtä englanninkielistäkin laulua siellä laulettiin. Se meni muistaakseni jotenkin näin:

John Browns father was a homosexual, John Browns father was a homosexual...

Untill the red revolution comes

Glory glory hallelujah

John Browns mother was a prostitution girl, John Browns mother was a prostitution girl...

Until the red revolution comes

Glory glory hallelujah

We shot Reagan with a rocket to the moon, we shot Reagan with a rocket to the moon...

Until the red revolution comes

Glory glory hallelujah

We made Castro president of USA, we made Castro president of USA...

When the red revolution comes

En tiedä allekirjoitanko ihan laulun poliittista sanomaa, mutta täytyy kyllä myöntää että oli aika tunnelmallista istua siellä syvällä Venäjän maassa ja laulella amerikkalaisvastaisia lauluja. Useimpina öinä saimme vielä nauttia upeasta tähtitaivaasta, jossa erottui monia tähtiä joita ei täällä Suomessa näy.

Kuten edellisestä kuvauksesta kuulee, iltasin ja öisin valvottiin usein hyvin pitkään. Nukkuminen Kostienkissa ei ollut sitä aivan mukavinta puuhaa. Sänkynä minulla oli vanha aurinkotuoli, jonka kangas oli aikojen saatossa päässyt löystymään. Niinpä selkäni alla painoi aurinkotuolin jalan tukirauta. Hyvää asentoa oli vaikea löytää, mutta kyllä siinä kuitenkin jonkin verran nukkui. Raskaat kaivauspäivät ulkoilmassa väsyttivät sen verran.

Työpäivät kaivauksilla alkoivat yleensä joskus klo 9 maissa. Keskellä päivää pidettiin siestaa, jolloin syötiin ja nukuttiin päiväunet. Iltapäivällä kaivauksia jatkettiin. Päivät olivat hyvin lämpimiä ja aurinko porotti miltei jokaisena päivänä kirkkaalta taivaalta. Kyllä siinä hiki pääsi tulemaan. Lapiointitekniikka erosi hiukan totutusta, sillä Kostienkissa kuopat olivat hyvin syviä. Usein oltiin monen metrin syvyydessä maanpinnan alapuolella. Vaati harjoittelua saada irtomaat heitettyä pitkävartisilla lapioilla ylös kuopasta. Ensimmäisinä päivinä saikin tottua siihen, että niskaan ropisi hiekkaa, kun ei onnnistunut saamaan kaikkea reunan yli.

Donin rannalla kaivauspäivän päätteeksi. Kuva: Riina Koivisto.

Päivän päätteeksi likaisena ja hikisenä teki tietenkin mieli peseytyä. Tässä vaihtoehtoja oli kaksi. Joko mentiin Doniin uimaan. Donin vesi oli lämpimistä päivistä huolimatta yllättävän kylmää, mikä varmasti johtui joen virtauksesta. Jos ei halunnut peseytyä kylmässä jokivedessä, myös majapaikalta löytyi pesumahdollisuus. Ratkaisu oli vähintäänkin erikoinen. Pihalle oli rakennettu puinen kehys, joka oli ympäröity pressulla. Kehyksen päällä oli mustaksi maalattu tynnyri. Tynnyri täytettiin aina edellisenä iltana vedellä läheisestä kaivosta ja sitten aurinko lämmitti veden päivän mittaan. Lämmintä vettä ei kuitenkaan riittänyt koko porualle, vaan siitä saivat nauttia vain ensimmäiset peseytyjät. Naisilla oli etuoikeus peseytymiseen.

Kun tynnyri oli tyhjentynyt vedestä, piti se täyttää uudelleen. Tynnyrin täyttö olikin aikamoinen operaatio ja ihmettelen, ettei sen yhteydessä sattunut mitään onnettomuuksia, ainakaan meidän aikana. Tynnyri täytettiin nimittäin sähköpumpulla. Ei siinä mitään, mutta pumpun sähkö saatiin viereisestä sähkötolpasta, jonne jonkun piti aina kiivetä piuhojen kanssa. Piuhat kiinnitettiin suoraan pylväässä kulkevaan sähköjohtoon ja näin pumppu sai virtaa. No, ainakaan sähköstä ei tarvinnut tällä konstilla maksaa mitään.

Mutta mennäänpä itse kaivamiseen. Kerkon kanssa saimme ensimmäisinä päivinä kaivaa koekuoppia. Suomessa olimme tottuneet kaivamaan puolen metrin tai korkeintaan metrin levyisiä kuoppia, jotka ovat korkeintaan metrin syvyisiä. Täällä koekuopan kaivaminen ei kuitenkaan ollut yhtä nopea juttu. Koekuoppien piti olla vähintään kaksi kertaa kaksi metriä leveitä ja ne kaivettiin ainakin parin metrin syvyyteen. Etsimme nimittäin aina kymmenien tuhansien vuosien taakse ajoittuvaa paleoliittista, eli vanhempaa kivikautta. Sen jäljet eivät olleet ihan maan pinnassa.

Koekuoppa kaivettiin ensin hiukan yli metrin syvyyteen, tai niin syvälle kuin ajatteli voivansa kaivaa, että kuopasta pääsi takaisin ylös. Sen jälkeen puolitettiin kaivausala ja jatkettiin metri kertaa kaksi suuruisella alueella. Sitä alaa tarvitsi, jotta oli tarpeeksi tilaa heittää pitkävartisilla lapioilla hiekat ylös kuopasta. Aika ahtaaksi tila kuitenkin meni päästessä tarpeeksi syvälle. Ja aika eristyksissä siinä tunsi olevansa, kun ei oikein ääniäkään sinne kantautunut eikä ollut ketään lähellä, jonka kanssa jutella.

Kaivaustekniikka Kostienkissa erosi Suomen kaivauksista. Kuva: Riina Koivisto.

Välillä kömmin ylös kuopasta ja kävin tarkistamassa, miten Kerkolla meni. Yhtenä kertana kun olin siinä Kerkon kuopan vieressä, meitä tuli katsomaan vanha mies. Hän oli utelias ja kyseli meiltä mitä oikein kaivamme. Me puhuimme aika huonoa venäjää ja mies ihmetteli mistä oikein tulemme. Kerroimme olevamme Suomesta. Mies ihmetteli, miten heidän pikku kyläänsä oli eksynyt ulkomaalaisia ja kertoi meille, kuinka oli viimeksi tavannut muun maalaisia ollessaan puna-armeijan mukana Berliinissä toisen maailmansodan lopussa. Hän oli hyvin ystävällinen ja mietti siinä ääneen miten tyhmää ja turhaa se sotiminen olikaan ollut, miten jotkut ylhäiset herrat päättävät kabineteissa monen muun kohtalosta. Lisäksi hän kertoi, että laaksossa, jossa kylä nyt sijaitsi, oli sodan aikana piiritetty saksalaisia ja ammuttu suuri osa heistä.

Tapaamamme toisen maailmansodan veteraani suhtautui meihin suomalaisiin hyvin ystävällisesti ja toivotti meille kaikkea hyvää. Myöhemmin kylän puodissa tapasimme nuoren kännisen miehen, joka ei suhtautunut ulkomaalaisiin yhtä positiivisesti. Kun hän kuuli meidän puhuvan ulkomaan kieltä, hän kääntyi meitä kohden ja veti taskustaan jotakin, joka näytti saksalaissotilaan tunnistelevyiltä. Hän näytti niitä ja totesi, että näin käy sinne tuleville ulkomaalaisille.

Onneksi kaupassa aggressiivisesti käyttäytynyt humalainen mies jäi yksittäistapaukseksi, useimmat muut tapaamamme henkilöt olivat päinvastoin hyvin sydämellisiä. Viina oli kuitenkin ongelma täälläkin. Esimerkiksi kun meitä viikonloppuna vietiin katsomaan läheisiä kurgaaneja, eli kumpuhautoja, makasi yhtäkkiä joku keskellä kapeaa tietä. Kuskimme ei edes viitsinyt pysähtyä katsomaan oliko kaikki kunnossa, vaan ajoi tien penkan kautta ohi ja jatkoi matkaa. Ei mies onneksi kuollut ollut, sen huomasimme takaisin tullessamme, kun hän oli konttaamassa tien sivuun.

Toinen esimerkki viinasta ja sen aiheuttamista vahingoista oli edelliseltä vuodelta, kun paikalla oli ollut toinen suomalaisporukka. Yhtenä päivänä, kun he olivat tulleet aamulla töihin, löytyi kaivausalueelta nokka pystyssä oleva Lada-auto. Kyseessä ei ollut jääkautinen auto, vaan joku oli edellisenä iltana kännissä peruuttanut kuoppaan. Luonnollisesti hän ei ollut päässyt yli kaksi metriä syvästä kuopasta ylös ilman apuja. Kaivausten jatkumista piti sinä päivänä odottaa kunnes naapuri oli vetänyt auton traktorilla ylös kuopasta.

En malta olla kertomatta toisenkin kuulemani jutun edellisvuoden kaivauksilta. Silloin yksi kaivauksilla olleista venäläisarkeologeista oli menossa pian kaivausten jälkeen naimisiin. Kyseinen arkeologi olikin hyvin läheisissä väleissä kaivauksilla olleen tytön kanssa ja suomalaisista Riku olettikin, että tämä oli tuleva morsian. Illanvieton aikana Riku olikin kohottamassa maljaa tulevalle vihkiparille, kun Oula rupesi potkimaan häntä pöydän alta. Rikulle piti välttämättä saada tieto, että tyttö ei ollut tuleva morsian, vaan ainoastaan kaivausromanssi.

Hypätään kuitenkin takaisin kaivamiseen. Kaivaminen Kostienkissa oli hyvin mielenkiintoista ja erosi paljon siitä mihin olin Suomessa tottunut, sekä löydöiltään että kaivaustekniikaltaan. Suomessa ei ole paikkaa, jossa pääsisi löytämään jääkauden aikaisten eläinten luita. Kostienkista sen sijaan oli löytynyt esimerkiksi villasarvikuonon, mammutin ja villihevosten luita. Sellaisia pääsimme itsekin hipelöimään kaivausten aikana.

Profiilin hiomista syvässä kuopassa. Kuva: Andreas Koivisto.

Heidi ja Riina saivat tosin kokea naisen roolin Venäjällä. He eivät oikein saaneet osallistua rankkoihin kaivaushommiin, vaan saivat useina päivinä tyytyä viilaamaan kaivauskuoppien reunoja eli profiileja. Profiilien kanssa venäläiset olivatkin todella tarkkoja ja niiden piti olla täysin pystysuoria ja sileitä. Joka päivä niitä hinkattiin ja pidettiin hyvässä kunnossa. Vasta viikonloppuna meille selvisi syy profiilien tarkkaan hiomiseen. Paikalla oli kansainvälinen konferenssi ja kuoppia oli tulossa katsomaan iso joukko muualta tulleita arkeologeja. Ei heille kehdannut ihan minkälaisia vaan profiileja näyttää!

Kansainvälisen konferenssin aikana saimme tutustua Kostienkin valtavan syviin kaivausalueisiin. Kuva: Riina Koivisto.

Kaivausalueeltamme löytyi aika hienoja juttuja. Paljon rakenteita ei erottanut, mutta jääkautisten eläinten luita sieltä löytyi. Sain muun muassa pitää käsissäni mammutin ja villihevosten luita useiden 10 000 vuosien takaa. Toinen tajunnan räjäyttävä löytö oli vulkaanista tuhkaa noin 40 000 vuoden takaa. Sama kerros löytyi kuulemma useastakin paikasta ja oli peräisin Italiassa, Vesuviuksen kieppeillä sattuneesta tulivuoren purkauksesta. Vanhempaa kivikautta tutkivat arkeologit ovat esimerkiksi miettineet paljon tämän purkauksen vaikutusta neandertalin ihmisen katoamiseen, joka sattui juuri samoihin aikoihin. Siihen en osaa itse sanoa oikein mitään, mutta löytyypä meiltä kotoa kaapin perukoilta tuliaisina pari pientä pussillista kyseistä tulivuoren tuhkaa. Kostienkin museosta ostin myös palan mammutinluuta, jota myytiin parin euron hintaan, joten sellainenkin on jossakin tallessa muistona näiltä kaivauksilta.

Andreas Koivisto

Skedekulla ja keskiaikaisen asutuksen metsästys

Minulla on viime vuodet ollut tapana käydä syksyisin ja keväisin maastossa Museoviraston tutkijoiden Veli-Pekka Suhosen ja Päivi Maarasen kanssa. Olemme tehneet päivän inventointiresissuja, joiden aikana olemme etsineet keskiajalla autioituneita kylätontteja eri puolilta Uuttamaata. Etsimämme kohteet ovat hyvin hankalia, sillä niitä ei ole suoraan merkitty millekään kartalle.

Kirkkonummella sijaitsevan Skedekullan autioitunut keskiaikainen kylämäki. Mäkeä kuvaa Veli-Pekka Suhonen. Kuva: Andreas Koivisto.

Koko Suomea koskeva vanhin kartta-aineisto on yleensä 1600-luvun jälkipuoliskolta ja sitä myöhemmältä ajalta. Keskiaika päättyi 1500-luvun puolivälissä, joten säilyneet kartat ovat yleensä pitkälle yli 100 vuotta keskiajan loppua nuorempia. Mikäli kylänpaikka ei ole pysynyt samana kuin 1600-ja 1700-luvuilla tai kylä on autioitunut jo aiemmin, ei kylää näy millään kartalla. Suomessa vanhat kyläpaikat on kuitenkin inventoitu ja merkitty rakentamista ohjaaviin kaavakarttoihin nimenomaan 1600-ja 1700-lukujen kartta-aineiston pohjalta. Iso osa Suomen keskiajan asutuksesta on siis vielä tuntematonta.

Keskiaikaisten kyläpaikkojen selvitys vaatii salapoliisityötä, jonka yhteydessä pitää yhdistää historiallisten lähteiden ja vanhojen karttojen tietoja. Tämä työ jää valitettavasti hyvin usein tekemättä arkeologisten inventointien aikana  ja siksi keskiaikaiset tonttimaat ovat jääneet paitsioon. Veli-Pekka Suhosen tavoitteena onkin jo usean vuoden ajan ollut kehittää hyvät tavat ja ohjeet inventoijille kohteiden löytämiseksi. Menetelmiä olemme päässeet käytännössä maastoon testaamaan.

Hylätyillä kylätonteilla esiintyy usein ruusupensaita, niin myös Skedekullassa. Kuva: Andreas Koivisto.

Suhonen on käynyt läpi erilaisia kartta-aineistoja ja yrittänyt bongata niistä keskiaikaista asutusta. Nimistöä tarkastellessa hän kiinnittää huomiota etenkin -by, -böle, -backa ja -kulla-päätteisiin paikannimiin. Löytyneitä nimiä hän vertaa muihin karttoihin sekä säilyneisiin veroluetteloihin. Tällä tavalla Suhonen on löytänyt suuren määrän potentiaalisia paikkoja, joita lähdemme yhdessä maastoretkillä tarkastamaan. Niiden tuloksena olemme viime vuosina löytäneet suuren määrän todella hienoja ennestään tuntemattomia kohteita, jotka on sitten viety muinaisjäännösrekisteriin.

Tämän kertaisen reissun pääkohteena meillä oli Suhosen viime talvena bongaama hyvin mielenkiintoinen paikka Kirkkonummella. Suhonen oli ensin löytänyt 1900-luvun kartalta Skyttkulla -nimisen kumpareen keskeltä peltoa. Tarkemman tarkastelun tuloksena selvisi, että nimi oli siloteltu versio keskiaikaisesta Skijttkulla tai Skedekulla -nimestä. Keskiajalla paikka on siis ollut Skijttkulla, eli Paskamäki. Ij -kirjainyhdistelmä oli muuttunut 1700-luvun loppuun mennessä y-kirjaimeksi ja säyseämmäksi Skyttkullaksi, eli Ampujanmäeksi.

Skythkullaåker 1700-luvun lopun kartalla. Kartta: Kansallisarkisto.

Vuonna 1540 Skedekullassa oli veroluetteloiden mukaan yksi veronmaksaja. Paikka mainitaan asuttuna pelkästään 1540-luvun alun maakirjoissa ja kylä on autioitunut vuosien 1544 ja 1589 välissä. Veromarkkaluku kertoo siitä, että kylän toinen talo on autioitunut jo ennen vuotta 1540. 1590-luvulla koko kylä on jo ollut naapurikylissä Gunnarskullassa, Bondarbyssä, Vårnäsissa ja Hirfsalassa asuvien ulkokylänmiesten hallussa. Vårnäsin vuoden 1778 kartalla Skedekullan vanha tonttimaa on autio, mutta ympärillä on Skyttkulla-nimisiä peltoja.

Kun pääsimme Suhosen ja Maarasen kanssa paikalle kirpeän kylmänä, mutta aurinkoisena syysaamuna paikka ei todellakaan ollut arveluttavan nimensä veroinen. Se oli todella kaunis peltokumpare mitä hienoimmassa ympäristössä. Ja se oli aivan ykkösluokan muinaisjäännös! Kumpareelta löytyi monta kylän taloille kuulunutta matalaa uunikumparetta ja vanha tienpohja. Siellä kasvoi ruusupensaita ja katajaa sekä todella vanhan näköinen mänty. Ruusupensaita olemme huomanneet esiintyvän yleisesti vanhoilla tonttimailla. Myös katajaa niillä esiintyy usein. Ruusupensas voi hyvin olla paikalle erikseen tuotu laji ja kataja taas kasvaa mielellään avoimessa maastossa, jollaisilla kylätontit usein sijaitsevat. Suhonen kertoi pitäneensä esitelmän löytämistään kylätonteista ja näyttäneen niistä sijaitsevista rakenteista kuvia. Yksi kuulijoista oli kysellyt mitä kuvista oikein pitäisi katsoa, hän oli huomannut vain katajat. Aamulla reissuun lähtiessä Suhonen totesikin leikillään, että oli taas aika lähteä kartuttamaan kuvastoa Uudenmaan katajista.

Veli-Pekka Suhonen ja Päivi Maaranen ihailevat Skedekullan komeita katajia. Kuva: Andreas Koivisto.

Skedekulla oli siis todella upea kohde ja siellä erottui selkeästi vanhojen rakennusten uuninpohjia. Näillä 1500-luvulla autioituneilla tonteilla näyttääkin usein erottuvan maan päälle rakenteita. Valitettavasti sama ei koske tätä varhaisemmin autioituneita kohteita. Olemme myös kierrelleet tontteja, jotka pitäisi olla jo 1400-luvulla tai sitä aiemmin autioituneita. Niiltä on hyvin hankala löytää paljain silmin mitään merkkejä ihmistoiminnasta. Näillä kohteilla asutuksen löytäminen vaatii vielä enemmän töitä. Olisiko ratkaisu esimerkiksi metallinpaljastin tai yksinkertaisesti koekuoppien kaivaminen? Meidän yhden päivän reissuillemme emme ole tähän mennessä vielä ottaneet mukaan apuvälineitä, mutta tulevina kertoina tätä pitää oikeasti pohtia.

Andreas Koivisto

Rajantakaista Karjalaa inventoimassa

Tärkeä osa arkeologin ammattia on inventointi. Nyt en puhu kauppojen tavaroiden laskemisesta tai museoesineiden kartoittamisesta ja kirjaamisesta, vaan arkeologisesta inventoinnista. Arkeologisen inventoinnin tarkoituksena on etsiä maastosta ennestään tuntemattomia muinaisjäännöksiä ja merkitä ne karttaan. Tämä on oleellinen osa arkeologiaa ja tiedon kartuttamista, sillä ellei muinaisjäännöksiä ole merkitty karttaan, ei niitä voi suojella eikä niitä pääse myöskään tutkimaan.

Yliopistossa inventointia opetetaan opiskelijoille järjestämällä erillinen inventointikurssi. Kurssin yhteydessä valitaan yleensä jokin tietty alue ja lähdetään etsimään sieltä muinaisjäännöksiä. Minun vuosikurssini inventointikurssi järjestettiin Länsi-Uudellamaalla Snappertunan alueella. Muutamalle opiskelijalle tarjottiin myös mahdollisuus lähteä inventoimaan Venäjälle, Viipurin eteläpuolelle entiseen Johanneksen pitäjään, nykyiseen Sovetskiin. Minä ilmoittauduin tietenkin heti Venäjä-ryhmään. Lopulta pääsinkin mukaan Johannekseen matkaavaan ryhmään, vaikka Snappertunan inventointia vetänyt henkilö yrittikin hiillostaa minua ja saamaan minua mukaan sinne. Hän vetosi suomenruotsalaisuuteeni ja siihen, että meillä on mökki siellä suunnalla. Olisi varmaan ollut tosi mielenkiintoista inventoida myös Snappertunassa, mutta veri veti Venäjälle.

Riina ja Christian Carpelan Johanneksessa. Kuva on muistaakseni Pirjo Uinon ottama ja meillä on siitä ainoastaan paperinen värituloste.

Venäjälle Johannekseen meitä lähti lopulta neljä opiskelijaa, minä, Henna, Jonina ja tuleva vaimoni Riina. Lisäksi Suomen puolelta tuli liuta kokeneempia arkeologeja ja Johanneksessa tapasimme venäläiset yhteistyökumppanimme Pietarin tiedeakatemiasta, Sergein ja Mitjan. He tulivat hiukan paremmin tutuiksi myös myöhempien yhteistyöprojektien yhteydessä, mutta Johanneksessa tapasin heidät siis ensimmäistä kertaa. Sergein ja Mitjan lisäksi meillä oli apuna eläkkeellä oleva venäläisarkeologi Astahov, joka toimi myös autokuskinamme.

Ennen kun jatketaan inventoinnin parissa, on pakko kertoa muutama sana Astahovista. Hän oli hyvin lempeännäköinen ja mukava henkilö ja hänen Ladansa kulki mistä vaan. Jos jokin osa meni rikki, häneltä löytyi aina uusi osa takaluukusta. Meitä vuotta aiemmin inventoimassa olleet opiskelijakaverimme kertoivat, kuinka heidän ollessa Astahovin kyydissä, auton takarengas oli irronnut kesken matkan. Se ei ollut Astahovia hetkauttanut, vaan mies oli tyynesti astunut autosta ulos, hakenut renkaan ja etsinyt uudet pultit takaluukusta. Kun rengas oli kiinnitetty uudelleen, jatkui matka niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Astahov oli myös ollut mukana venäläisten kaivausretkellä Siperian saarilla. Siellä hänen tehtävänään oli ollut suojella leiriä jääkarhuilta. Astahov kertoi, kuinka hän kerran oli lähtenyt leiristä ilman kivääriä ja kävellyt solan läpi. Vastaan oli tietenkin juuri silloin tullut jääkarhu. No, karhu ja Astahov olivat molemmat kävelleet solan läpi vastakkaisiin suuntiin, katselleet toisiaan ja jatkaneet sitten matkaa ilman suurta draamaa. Näiltä Siperian kaivauksilta muuten löytyi maailman vanhin tuore kakka, jonka routa oli säilönyt maassa tuhansia vuosia. Kyseessä oli koiran kakka ja ainakin vuosia kaivausten jälkeen kakka oli vielä säilössä Mitjan oman kodin pakastimessa. Ties vaikka olisi siellä edelleenkin.

Johanneksen ympäristö oli hyvin luonnonvarainen ja rakennukset ränsistyneitä.. Tässä pyörätuolissa istuva mies kalastaa Rokkalanjoessa. Kuva Riina Koivisto.

Päästiin kauas Johanneksen inventoinnista, joten palataan siihen. Inventoinneissa hyvät maastokartat ovat erittäin tärkeitä. Niistä pystyy lukemaan maastomuotoja ja korkeuskäyriä, jotka ohjaavat mahdollisille muinaisjäännöksille. Meidän karttamateriaali koostui suomalaisten sotia ennen laadituista 1930-luvun kartoista. Kartat osoittautuivat erinomaisiksi, sillä seutu ei loppujen lopuksi ollut paljoa siitä ajasta muuttunut. Inventointireissu tuntuikin välillä aikamatkalta 1930-luvun Suomeen. Alue oli hiukan metsittynyt ja rakennukset eivät olleet kaksinaisessa kunnossa, välillä niistä löytyikin vain kivijalka, mutta uutta rakennuskantaa Johanneksessa oli vain vähän.

Inventoinnissa liikuimme pienissä ryhmissä eri alueilla. Minä olin samassa ryhmässä Mitjan ja Riinan kanssa. Liikuimme paljon ihmisten pihapiireissä, eikä aina ollut aikaa käydä esittäytymässä. Yleensä ihmiset suhtautuvat arkeologeihin positiivisesti, mutta aina ei voi olla varma mitä muut ajattelevat. Niinpä sydän löi ylimääräisen kerran, kun näimme meitä vastaan tulevan tädin kahden ison susikoiran kanssa. Täti osoittautui kuitenkin erittäin hyväsydämiseksi ja koiratkin olivat hyvin kilttejä. Kun Mitja oli saanut selitettyä keitä olemme ja mitä olemme tekemässä, täti pyysi meitä odottamaan hetken. Hän riensi kohti navettaa ja palasi pian ison lasipurkin ja likaisen maitolasin kanssa. Lasipurkissa oli vastalypsättyä lämmintä lehmänmaitoa, jota hän tarjosi meille. Se oli ensimmäinen kerta, kun itse sellaista maistoin. Ja kun sain lasin tyhjättyä, lasi täytettiin saman tien uudelleen ja sain juoda toisenkin lasillisen perään. Ihan hyvää se oli. Oli vaan ihmeellistä juoda maito lämpimänä, kun on tottunut juomaan sitä kylmänä. Ja se likainen lasikin hiukan mietitytti. Tilanne saatiin kuitenkin hoidettua kunnialla ja muistelen edelleen lämmöllä vieraanvaraista tätiä, joka halusi tarjota meille parasta mitä häneltä löytyi.

Täti tarjosi minulle ja Mitjalle lasipurkista vastalypsättyä lehmänmaitoa. Kuva Riina Koivisto.

Tarjoiluista puheen ollen, kävimme yhtenä iltana syömässä Johanneksen ainoassa hotellissa. Muita asiakkaita ei juuri ollut ja saimme eteemme pitkät hienot menyyt. Kaikki seurueessamme kävi läpi ruokalistaa ja valitsi mieleisensä. Tovin odottelun jälkeen useimmille ilmoitettiin, että valitettavasti keittiöstä ei juuri nyt löydy kyseistä ruokalajia. No, valitsimme sitten uudet. Sama juttu, juuri niitä ei löytynyt. Kysyimme siis, mitä tarjoilija suosittelee. No kun kerran kysyttiin, niin pihvi sienikastikkeella oli päivän erikoinen. Päädyimme koko ryhmä tilaamaan sellaiset ja niin saimme kaikki pikkuhiljaa ruokaa. Nälkäkin oli ehtinyt jo tulla pitkän maastossa vietetyn päivän päätteeksi.

Ai löydettiinkö Johanneksesta myös muinaisjäännöksiä? Kyllä löydettiin. Esimerkiksi kivikautinen asuinpainanne ja monia muita kivikautisia asuinpaikkoja sekä alueen ensimmäinen kuppikivi. Hieno reissu kaiken kaikkiaan!

Rakkaus arkeologiaan alkoi ruuveista

Arkeologia saa usein paljon näkyvyyttä mediassa. Arkeologiset kaivaukset ovat selvästi asia, joka kiinnostaa monia. Kaivauksia suoritetaan lisäksi kesäisin, kun muuten voi olla vähän niukasti uutisaiheita. Etenkin paikallismediat vierailevat mielellään oman paikkakuntansa kaivauskohteilla.

Itsekin olen ollut mukana kaivauksilla ympäri Suomen ja esiintynyt useasti eri medioissa. Välillä olemme kaivaneet seuduilla, jossa puhutaan enemmän ruotsia. Koska olen äidinkieleltäni ruotsinkielinen, kaivaustenjohtajat ovat näillä paikkakunnilla mielellään lähettäneet ruotsinkieliset toimittajat minun luokseni. Muistan erityisesti tällaisen tapauksen Kristiinankaupungista, jolloin toimittaja tuli haastattelemaan minua.

Kaivauspaikalla Kristiinankaupungissa oli hirvittävästi paarmoja. Muistan parhaimmillani saaneeni tapetuksi kolme paarmaa yhdellä iskulla. No, toimittaja tuli puhumaan kanssani ja kaikki sujui aluksi rauhallisesti ja hyvin. Jossakin vaiheessa toimittaja sitten tajusi, että hänen ympärillään lenteli paarmoja eikä kärpäsiä, kuten oli aluksi luullut. Hän rupesi huitelemaan käsillään hirveästi, eikä ehtinyt oikein muistiinpanoja enää tekemään. Haastattelu vietiin hyvin nopeasti loppuun. Mutta lehteen päätynyt juttu oli muistaakseni oikein hyvä.

Vantaan Sanomat 8.12.2010. Lehtikirjoituksessa kerrotaan kuinka rakkauteni arkeolgiaan alkoi ruuveista.

Yleensä lehtikirjoitukset ovat hyviä, mutta välillä toimittajille sattuu hassuja väärinymmärryksiä, kun eivät aina oikein tajua mitä arkeologi niille puhuu eivätkä kehtaa kysyä, mitä arvon arkeologi oikeastaan tarkoitti. Kaikki arkeologit tuntevat varmaan jutun ”kulttuurimakeroisista”. Se on muodostunut arkeologien keskuudessa jo klassikoksi. Tällöin arkeologi oli kertonut toimittajalle, että kaivauskohteelta etsitään kulttuurikerroksia, siis ihmisten toiminnasta likaantuneita maakerroksia. Toimittaja ei ollut näköjään oikein ymmärtänyt mistä oli kyse tai kuullut väärin ja päätyi näin kirjoittamaan, että arkeologit yrittävät löytää kulttuurimakeroisia. Siitä onkin sitten revitty huumoria jo vuosia ja arkeologit jaksavat vieläkin miettiä minkä näköisiä ne kulttuurimakeroiset oikein mahtavat olla.

Itseni kohdalla muistan hymähtäneeni hiukan Kymeen Sanomien jutulle Kotkan Datariinan tontin kaivauksista. Tutkimme silloin paikalla sijainnutta vanhaa merisairaalaa ja yritimme paikantaa sairaalan raunioita. Lehti taisi ilmaista asian jotenkin näin, siteeraten kaivaustenjohtajaamme Päiviä: ”Olemme olleet paikalla viikon ja jo nyt tiedämme missä olemme.” Kyllä arkeologit välillä ovat hukassa, mutta että kestää viikon keksiä missä ollaan, se on jo ehkä liioittelua.

Vielä konkreettisemmin itseäni koski Vantaan Sanomien juttu Gubbackan kaivauksista tekemästämme kirjasta. Toimittaja taisi kysellä minulta mistä innostukseni arkeologiaan oli alun perin lähtenyt. Kerroin, että asuin pienenä kivikautisen asuinpaikan vierellä ja löysin sieltä aikoinaan kivikautisia ruukunpaloja pellosta. Aika epäselvästi olin kuitenkin tainnut ilmaista itseäni. Lehteen päätyi nimittäin kirjoitus siitä kuinka minulla ”rakkaus arkeologiaa kohtaan alkoi ruuveista”. Lisäksi jutussa kerrotaan, että ”Usein kun siellä kynnettiin peltoa, tuli ylös kivikautisia ruuvinpalasia”.

Opiskeluaika – ainejärjestön puuhia ja poikakalenterikuvauksia

Nyt tuntuu itsestään selvältä, että minusta tuli arkeologi. Ollessani lukiossa järjestettiin Vantaalla sijaitsevan lapsuuskotini vieressä sijaitseville pelloille, joilta olin aiemmin löytänyt kivikautisia ruukunpaloja, isot arkeologiset kaivaukset. Seurasin kaivauksia sivusta ja kävin myöhemmin Museovirastolla haastattelemassa kaivaustenjohtajaa. Tuloksena syntyi lukiossa opiskelemani erikoislinjan aineen, humaaniekologian, lopputyö.

Lukion jälkeen menin armeijaan, mutta se osoittautui kannaltani virhepäätökseksi. Tuvassamme vallitsi pelonsekainen ilmapiiri kun muuten rennot ja mukavat alokkaat muuttuivat aina pelosta jäykiksi, kun huoneeseen astui upseerikokelas tai alikersantti. Simputusta ei tapahtunut itseni kohdalla, mutta näin läheltä, miten muutamaa muuta kohdeltiin kaltoin. Kun saimme aseet käteen, minulle tuli lisäksi tunne, että en ikinä tahdo oppia sellaista käyttämään. Naiivia ehkä, mutta päätin viikon jälkeen jättää leikin sikseen ja ryhtyä siviilipalvelusmieheksi. Tärisevin käsin allekirjoitin lapun, jossa vahvistin asian samaan aikaan, kun vakiohenkilökuntaan kuulunut upseeri heilutti edessäni isoa puukkoa ja huusi pää punaisena tiedustellen pidinkö itseäni oikeana miehenä. En ollut siinä tilanteessa lainkaan varma...

Armeijan keskeyttäminen sekoitti suunnitelmiani. Olin ajatellut miettiväni uravalintaa armeijavuoden aikana ja sitten päättää minne haen jatko-opiskeluun. Olin kuitenkin ehtinyt laittaa paperit Åbo Akademin valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja minulla olikin tarpeeksi hyvät arvosanat, jotta pääsin sinne opiskelemaan ilman pääsykoetta. Siispä muutin Turkuun ja vietin vuoden siellä. Vuosi oli mukava, mutta en voinut sanoa löytäneeni paikkaani maailmassa.

Turun vuoden jälkeen päätin hoitaa siviilipalveluksen alta pois. Päädyin puhumaan ruotsia päiväkodin kielikylpyryhmän lapsille ja hoitamaan heitä. Siinä työssä viihdyin erinomaisesti. Sen vuoden aikana päätin myös, että seuraisin unelmaani ja hakisin yliopistoon lukemaan arkeologiaa. Olin kuitenkin saanut kuulla, että sinne on vaikea päästä ja varasuunnitelmani oli ryhtyä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Satsasin täysillä arkeologian pääsykokeisiin ja 21-vuotissyntymäpäivänäni sain kirjeen kotiin, jossa kerrottiin minut hyväksytyn opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon.

Ensimmäisestä päivästä alkaen tunsin olevani oikeassa paikassa! Meillä oli tosi mukava ja hyvä fuksiporukka ja meistä suurin osa pitää vieläkin yhteyttä. Tästä porukasta löysin jopa vaimonikin. En pelästynyt edes professorimme fuksiaispuhetta, jossa hän kertoi arkeologien huonosta työllistymistilanteesta ja totesi vielä loppuun, että tyhmiä ei kannata opettaa ja fiksuja ei tarvitse opettaa, sillä he pärjäävät muutenkin. No, meidän vuosikurssista suurin osa valmistui ja on vieläkin jollakin lailla alan töissä. Lienemmeköhän sitten sitä fiksua porukkaa...

Arkeologian opintojen ajalta minulla on monia hienoja muistoja. Jos pidättäydytään fuksiaisissa, monet niistä oli hyvin mieleenpainuvia. Erityisesti muistan pari vuotta meidän jälkeen aloittaneille järjestetyt juhlat. Perinteenä on, että uusille opiskelijoille järjestetään initiaatioriitti, jossa shamaani juottaa heille verta, joka oikeasti on punaviiniä. Tällä kertaa shamaani oli kuitenkin saanut loistoidean ostaa sianverta, jota hän sitten juotti pahaa aavistamattomille kasvissyöjäfukseille. No tästä nousi tietenkin aikamoinen älämölö, joka johti siihen, että shamaani sai aloittaa seuraavat juhlat jalkapuissa.

Fuksiporukkamme kanssa retkellä Hvitträskillä. Järven kallioisella rantaseinämällä sijaitsee ensimmäinen Suomesta löytynyt kalliomaalaus. Löydön teki Jean Sibelius.

Olin tuohon aikaan ainejärjestömme Fibulan puheenjohtaja ja sain usein kirjoittaa arkeologien juhlista selityskirjeitä ylioppilaskunnalle, jottemme menettäisi panttisummaa, jonka olimme maksaneet heidän tilojensa vuokraamisesta. Pantin menettäminen olisi tehnyt suuren loven köyhän yhdistyksemme kassaan. Järjestön tiukkaa rahapolitiikkaa kuvaa esimerkiksi tapaus omalta fuksivuodeltani kun me Villen kanssa joulujuhlissa esitettiin Nylon Beatin ”Seksi vie ja taksi tuo” -kappale naisiksi pukeutuneena. Fibulan miespuolinen rahastonhoitaja tuli kanssamme joraamaan ja tunki pöksyihimme 20 markan setelit. Esityksen jälkeen hän tuli sitten pyytämään seteleitä takaisin, selittäen että oli vain lainannut niitä ainejärjestön kassalippaasta. Sellaisen kopeloinnin jälkeen emme tietenkään antaneet seteleitä takaisin!

Palataan kuitenkin ylioppilaskunnalle kirjoittamiini viesteihin. Maksetun pantin tarkoituksena oli varmistaa, että tiloista poistuttiin ajoissa ja jäljet siivottiin. Yleensä selvisimme varoituksella, mutta kerran menetimme pantin. Sinä kertana saavuin normaalisti sihteerimme Eeron kanssa aikaisin seuraavana aamuna siivoamaan. Tällä kertaa paikat olivat kuitenkin tavallista pahemmassa kunnossa, vessapaperia oli kaikkialla ja huoneen keskellä oli iso vesilätäkkö. Saimme myöhemmin kuulla, että joidenkin mielestä oli ollut hyvä idea kisailla siitä kenen takapuolesta tulee pyyhittäessä ruskein raita vessapaperiin. Lätäkkö puolestaan oli seurausta sulakkeen palamisesta, jonka seurauksena jääkaappi oli sulanut. Sulake oli mennyt, kun yksi viisas herrasmies oli yrittänyt tehdä itse jatkojohtoa kytkemällä kaksi irrallista johdonpäätä yhteen paljain käsin, johdon toisen pään ollessa vielä pistorasiassa. Sen seurauksena hän oli saanut kovan sähköiskun ja sulake oli palanut.

Arkeologian opiskelijoiden poikakalenterin kansi.

Fibulalla oli yhteinen kerhohuone historian opiskelijoiden ainejärjestöjen Kronoksen ja Historicuksen kanssa. Varoituksella selvisimme siitä, kun joku oli keksinyt tukkia kerhohuoneessa sijaitsevan Historicuksen kaapin lukon purukumilla. Kaappia ei meinattu saada auki eikä välimme Historicukseen ainakaan lämmenneet. Tosin arkeologit olivat siihen aikaan paremmin omissa oloissaan viihtyviä oman tiensä kulkijoita. Emme esimerkiksi voineet ajatellakaan hankkivamme haalareita niin kuin muut opiskelijajärjestöt. Me emme halunneet leimautua kasvottomiksi öykkääviksi haalariporukoiksi, vaan öykätä ihan omana itsenämme. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja nykyään arkeologian opiskelijatkin käyttävät haalareita...

Juhlimisen lomassa ehdimme Fibulan kanssa tehdä paljon muutakin. Järjestimme paljon retkiä, tutustuimme lähialueiden muinaisjäännöksiin ja tapasimme muutenkin paljon toisiamme esimerkiksi elokuvailtojen parissa. Suurin osa opiskelijoista oli naisia, mutta kyllä meitä miehiäkin oli jonkin verran. Jopa niin paljon, että meitä riitti poikakalenteriin. Järjestimme kuvaukset keväällä Suomenlinnassa ja meistä useimmista otettiin yksilölliset alastonkuvat. Loppuhuipennukseksi otimme vielä ryhmäkuvan. Useimmat meistä olivat kuvissa siveästi, mutta kyllä joukkoon muutama hiukan reteämpikin kuva mahtui.

Allekirjoittanut sai kunnian olla huhtikuun poika. Kuten näkyy, poistan kuvassa turvetta. Sillä toimenpiteellä kaivaukset yleensä alkavat.

Suomenlinnan kuvauksiin liittyy muitakin hauskoja muistoja. Etsimme suojaisaa kuvauspaikkaa ja lopulta löysimmekin rauhallisen kallioisen paikan, jossa ei ollut muita ihmisiä. Saimme kuvata pitkään rauhassa muilta saarella olleilta. Veneille emme kuitenkaan voineet mitään, vaan saimme iloisia vilkutuksia ohikulkevilta aluksilta. Suunnilleen kuvausten puolessa välissä paikalle saapui lisäksi pari keski-ikäistä naista piknikkorin kanssa. He olivat silmiinnähden tyytyväisiä huomatessaan nuoria alastomia miehiä kalliolla. He asettuivat tyynesti parhaalle näköalapaikalle ja avasivat korinsa. Heillä ei ollut aikomustakaan siirtyä muualle.

Vauvat ja arkeologia

Vaimoni Riina sai kolmannen tyttäremme myötä idean, että museolla voisi järjestää vauvatapaamisia ja samalla tehdä museotyötä tunnetuksi lapsille ja heidän vanhemmilleen. Ryhdyttiin tuumasta toimeen ja Vantaan kaupunginmuseon vauvatreffit joka kuun ensimmäisenä maanantaina alkoivat vuoden 2016 alusta. Joka treffeillä on oma teemansa ja minutkin nakitettiin kertomaan yhteen tapaamiseen vauvoista ja arkeologiasta. Äkkiseltään tuumattuna ei ehkä ihan helpoimmasta päästä oleva aihe, etenkään kun ei haluaisi puhua kuolemasta ja arkeologisesti tutkituista vastasyntyneiden lasten haudoista.

Jos asiaa kuitenkin miettii hiukan pidemmälle, niin arkeologian perusmenetelmäthän oppii jo hyvin varhaisessa iässä. Hiekkalaatikon leikkivälineet lapio, ämpäri ja siivilä eivät juurikaan eroa ammattiarkeologien kaivauksilla käyttämistä työvälineistä, muurilastasta, sangosta ja seulasta. Kunhan taitaa hiekkalaatikkoleikit, pitäisi siis arkeologiassakin päästä pitkälle. Tämän perusteella luulisi lasten viihtyvän arkeologien kanssa montussa paremmin kuin hyvin!

Vanhin tytär vierailulla Rauman Kalatorin kaivauksilla 2010. Mukana omat työvälineet. Selvennyksenä kaivausten tieteellisestä tasosta huolestuneille, että aarteita etsivä lapsi kaivoi jo pohjaan tutkituttua aluetta.

Kuulostaa aivan siltä, että vauvojen pito kaivauksilla sekä arkeologian ja perhe-elämän yhdistäminen olisi aivan lastenleikkiä. No, minun pitää valitettavasti todeta, että todellisuus ei ole oikein niin ruusuinen (vaikkei se nyt ihan hirveän pahakaan ole). Ensinnäkään vauvojen ja pienten lasten pinna ei tunnetusti ole hirvittävän pitkä. Lisäksi lasten mieli toimii usein niin, että on kiva testata rajoja. Silloin ei ehkä ole toivottavaa, että testaavat miltä monisatavuotinen lanta maistuu tai miten helposti muinainen hauras lasi tai keramiikka hajoaa. Arkeologia myös vaatii puolisolta paljon.

Keskimmäinen tytär kaivossa. Kaivo löytyi Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilta vuonna 2011.

Perhe-elämän ja arkeologian yhdistämistä hankaloittaa ehkä eniten se, että kaivaukset usein ovat jossakin kaukana kotoa. Ennen lapsia oli tietenkin tosi kivaa ja makeeta aina kun pääsi tutustumaan uusiin ja jänniin paikkoihin. Kun oli saanut lapsia, rupesi kuitenkin harmittamaan, että joutui olemaan pitkiä jaksoja poissa heidän seurastaan. Usein perhe kävi kyllä vierailemassa kaivauksilla, mutta se toi tietenkin vain hetkittäistä lievitystä tilanteeseen. Toki oli mukavaa, että omat lapsetkin pääsivät tutustumaan hienoihin ja erikoisiin paikkoihin, joita ei ehkä muuten olisi tullut heille esiteltyä.

Heti saatuani ensimmäisen tyttäreni rupesinkin aktiivisesti hakeutumaan töihin lähelle kotoa. Minulla kävi tuuri, sillä kaupunginmuseo Vantaalla oli juuri tuohon aikaan aloittanut keskiaikahankkeen. Sen puitteissa ruvettiin järjestämään kaivauksia kotikaupungissani, aivan kotini lähellä. Vuosi vuodelta sain lisää työkeikkoja Vantaalta ja pystyin näin asumaan yhä pidempiä jaksoja kenttäkaudesta kotona. Vuodesta 2011, vanhimman tyttäreni ollessa 5-vuotias, olin jo niin onnellisessa asemassa, että Vantaalla riitti minulle töitä vuoden ympäri. Tästä kuuluu tietenkin iso kiitos kaupunginmuseon jo aiemmin mainitsemalleni keskiaikahankkeelle, jolle saatiin muun muassa lisärahoitusta EU:lta, kun järjestettiin yhteinen projekti virolaisen Padisen kunnan kanssa.

EU-hankkeen myötä Viron Padisen luostariraunioita tutkimassa vuonna 2011.

Monien vuosien projektiluonteisten töiden jälkeen minulla on nykyään asiat jopa niin hyvin, että minusta on tullut kaupungin virkamies. Työskentelen täysipäiväisesti museolla ja hoidan kaupungin arkeologin tehtäviä. Tämä tarkoittaa, että saan tehdä rakastamaani työtä rakastamassani kaupungissa rakkaassa työyhteisössä ja asua rakastamani perheen kanssa! Välillä tietenkin kaipaisi taas seikkailuja kauempaa kotoa, mutta uskon tähänkin tulevan jälleen mahdollisuus kunhan vauva ja sen siskot hiukan varttuvat.

Ensimmäisenä Suomessa - mäkitupalaisten ja muiden tilattomien jäljillä

Nyt sattui taas kohdalleni niin hieno kokemus, että tähän väliin pitää ottaa aivan tuore tarina. On tämä jännä työ, aina oppii uutta! Kevään korvalla sain tutustua Museoviraston tutkija V.-P. Suhosen johdolla kokonaan uuteen muinaisjäännösryhmään, nimittäin mäkitupiin. Kyllä, termi on tuttu, koulussahan luettiin näistä vähäosaisista, joiden kanssa samaan kastiin lukeutuvat myös torpparit. Torppia olen kyllä nähnyt ja torpissa asuvista torppareista minulla on aika hyvä käsitys. Mäkitupalainen on mielessäni ollut vain joku toinen tilaton torpparin rinnalla, en ollut nimitystä tai sen alkuperää sen koommin miettinyt. Ennen viime perjantaita siis.

Suhonen soitti minulle jo yli kuukausi takaperin ja kyseli haluanko lähteä mukaan maastoretkelle etsimään tilattomien vanhoja asuinsijoja. Vastasin heti, että tulen tosi mielelläni. Tilattomat ovat nimittäin ihmisryhmä, joka aina on ollut olemassa, mutta jättänyt historiaan erittäin vähäisiä jälkiä itsestään. Koska he eivät maksaneet veroa, heidät sivuutettiin veroluetteloissa. Heidän asumuksiaan ei myöskään merkitty karttoihin, olihan kartatkin piirretty kartoittamaan veroa maksavia tilallisia. Karttojen tarkoituksena oli näyttää miten isot pellot ja niityt kullakin tilallisella oli, jotta he maksaisivat oikean määrän veroja, ei kartoittajalla ollut mitään syytä merkitä karttoihin veroa maksamattomia torppareita ja mäkitupalaisia.

Pellon keskellä olevalla kumpareella on aikoinaan sijainnut torppia. Kumpareelle oli suora näkyvyys maan omistaneelta kartanolta, joka on näin pystynyt valvomaan alamaisiaan ja esittämään valtaansa myös maisemallisesti.

Vantaan keskiajasta kirjoittanut Tapio Salminen kirjoittaa tilattoman väestön tutkimustilanteesta näin: ”Myös maaseudun itsellisten eli taloissa ja kylien tonttimaiden liepeillä asuneiden paimentamiseen, eränkäyntiin, metsätöihin, aidantekoon, erilaisiin käsityön aloihin tai eläinten hoitoon erikoistuneiden miesten ja naisten ryhmän juuret takautuvat myöhemmässä 1600-luvun muodossaan myöhäiskeskiajalle, mutta koska 1500-luvun vero- ja oikeushallinto oli heistä harvoin kiinnostunut, he jäävät keskiajan kylissä näkymättömiin”. Keskiajan ja uuden ajan alun tilattomia ei ole Suomessa toistaiseksi tutkittu juuri lainkaan. Heitä kuitenkin on varmasti ollut. Niiden löytäminen vanhoista kartoista on vain todella haastavaa.

Tehdään muuten tähän aivan lyhyt sivupolku ennen kun jatketaan mäkitupalaisten pariin, sillä sain taas oppia jotakin näistä vanhimmista kartoistamme 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alusta. Suhonen kertoi, että karttojen konseptiversioissa, eli kentällä tehdyissä karttaluonnoksissa, pellot ja niityt ovat usein isompia kuin puhtaaksi piirretyissä lopullisissa kartoissa. Lienevätkö isännät saaneet ylipuhuttua kartoittajan hiukan pienentämään peltojaan pienemmän veron toivossa? Mitäköhän ovat tarjonneet vastalahjaksi?

Pysähdyimme lounaalle kuvankauniiseen vanhaan Porvooseen.

No, palataan retkeemme ja mäkitupalaisiin. Suhonen on siis tutkinut vanhoja karttoja jo kymmeniä vuosia ja tuntee Itä-Uudenmaan alueet kuin omat taskunsa. Hän on jo kauan miettinyt näitä tilattomia ja heidän asuinsijojaan. Nyt hän oli valinnut meille muutamia kohteita Porvoosta. Näistä monet olivat kohteita, joissa kartoissa ei ole mitään merkintää vanhasta asutuksesta, mutta joiden ympärillä on asutukseen viittaavaa nimistöä. Suhonen on tulkinnut karttoja ja lukenut niistä rivien välistä sellaista, jota kartoittaja ei ole karttoihin erikseen merkinnyt. Tässä ollaan jo aika syvällä karttojen maailmassa ja ainakaan Suomessa ei ole montakaan henkilöä, joka tällaiseen pystyisi.

Meitä oli mukana matkassa kolme muutakin arkeologia. Mitä useampi silmäpari, sitä parempi mahdollisuus oli tietenkin havainnoida ilmiöitä myös maastossa. Itseni ja Suhosen lisäksi matkassa olivat Museoviraston arkeologit Petri Halinen ja Päivi Maaranen. Oli hieno päivä ja pysähdyimme siis monelle kohteelle. Talven jälkeen ensimmäinen kenttätyöpäivä metsässä on aina erikoinen ja niin oli myös tämä. Kävelimme kohteita ristiin rastiin ja etsimme niistä kuoppia ja kasoja, niin kuin arkeologit yleensä tekevät inventoidessaan muinaisjäännöksiä. Löysimmekin joitain ihmistoiminnan jälkiä miltei jokaisesta kohteesta, mutta ilman koekuoppia tai muita tutkimuksia oli vaikea saada tarkempaa selkoa kohteiden luonteesta. Joka tapauksessa, oli rauhoittavaa kävellä metsässä luonnon keskellä, se jos mikä oli työhyvinvointia parhaimmillaan. Ja paras tietenkin odotti viimeisenä!

V.-P. Suhonen oli siis jättänyt sokerin pohjalle. Viimeisenä kohteena oli Estböle -niminen paikka. Tämän nimistä kylää ei esiinny missään verokirjoissa, vaan se löytyy ainoastaan karttojen peltojen ja niittyjen nimistä. Todennäköisesti paikka on ollut alun perin virolaisten Padisen munkkien omistuksessa, niin kuin est -etuliite antaa ymmärtää. Paikka voi siis vanhimmillaan ajoittua 1300–1400-luvuille. Kiersimme pellon keskellä olevaa hyvin kivistä kumparetta ja löysimme kiviaitoja ja niiden lähettyvillä olevia kuoppia, jotka saattoivat olla vanhoja asumuksia. Lähdimme jo kävelemään takaisin autolle pellon vierustaa pitkin, kun Päivi huomasi mäen rinteessä kivirivin. menimme tarkastamaan sitä ja siinä se sitten oli. Minulle selvisi hyvin konkreettisella tavalla, mikä mäkitupa oli.

Mäkituvan raunoiot rinteessä. Oikealla nurkassa on uunin jäännökset ja sen vasemalla puolella oviaukko. Pellon reunalla seisovat Museoviraston tutkijat V.-P. Suhonen sekä Petri Halinen. Ahdasta olisi tuvassa ollut jos kummatkin sinne olisivat tunkeneet samaan aikaan.

Näimme rinteessä vanhan mäkituvan rauniot. Niin kuin nimi jo kertoo, kyseessä oli mäkeen rakennettu tupa. Oviaukko oli rinteen alaosassa, etelään pellon suuntaan. Tuvan seinät oli vuorattu luonnonkivillä, sileät pinnat sisäänpäin käännettynä. Korkeutta kivirivillä oli noin metrin. Oviaukon vieressä sijaitsi uuniraunio, joka oli kooltaan noin neljäsosa koko rakennelman pinta-alasta. Ja pinta-ala ei ollut iso, tuvan seinät olivat arvioni mukaan alle kolme metriä. Kokonaispinta-alaa rakennelmalla oli siis alle 9 neliömetriä ja siitä uuni tosissaan vei ison osan. Tämän kokoisessa rakennuksessa joku oli siis asunut ja istua köllöttänyt kylminä ja pimeinä talvi-iltoina, mahdollisesti jopa monihenkinen perhe. Miten olivat sinne mahtuneet, on minulle miltei käsittämätöntä.

Vanhemmalle polvelle on varmaan aivan itsestään selvää miltä mäkitupa näytti, mutta kaltaiseni nuori kloppi joutuu etsimään vastauksia googlesta. Ruotsinkielen sanalla ”backstuga” löytyy useita esimerkkejä tämän tyyppisestä rakennelmasta. Nyt siis tiedän tämänkin. Ja mieleen tuli, että tällaisiakohan asumuksia esimerkiksi Helsingin pitäjän kirkonkyläläiset tarkoittivat kun ovat haastatteluissa kertoneet meille läheisellä Fattigbackalla (Köyhämäellä) sijainneista kuoppataloista. Olen ylpeä, että sain olla matkassa löytämässä tiettävästi ensimmäistä Suomessa arkeologisesti inventoitua mäkitupaa. Varmasti arkeologit ovat tällaisia aikaisemminkin löytäneet ja itsekin olen varmaan niitä maastossa nähnyt, tietämättä mistä kohdetyypistä on kyse. Luultavasti suurin osa vastaavista rakennelmista on aiemmin tulkittu kellareiksi tai tervahaudoiksi. No, nyt tiedämme paremmin mitä tällaiset rinteessä olevat kuopat ovat!