Skedekulla ja keskiaikaisen asutuksen metsästys

Minulla on viime vuodet ollut tapana käydä syksyisin ja keväisin maastossa Museoviraston tutkijoiden Veli-Pekka Suhosen ja Päivi Maarasen kanssa. Olemme tehneet päivän inventointiresissuja, joiden aikana olemme etsineet keskiajalla autioituneita kylätontteja eri puolilta Uuttamaata. Etsimämme kohteet ovat hyvin hankalia, sillä niitä ei ole suoraan merkitty millekään kartalle.

Kirkkonummella sijaitsevan Skedekullan autioitunut keskiaikainen kylämäki. Mäkeä kuvaa Veli-Pekka Suhonen. Kuva: Andreas Koivisto.

Koko Suomea koskeva vanhin kartta-aineisto on yleensä 1600-luvun jälkipuoliskolta ja sitä myöhemmältä ajalta. Keskiaika päättyi 1500-luvun puolivälissä, joten säilyneet kartat ovat yleensä pitkälle yli 100 vuotta keskiajan loppua nuorempia. Mikäli kylänpaikka ei ole pysynyt samana kuin 1600-ja 1700-luvuilla tai kylä on autioitunut jo aiemmin, ei kylää näy millään kartalla. Suomessa vanhat kyläpaikat on kuitenkin inventoitu ja merkitty rakentamista ohjaaviin kaavakarttoihin nimenomaan 1600-ja 1700-lukujen kartta-aineiston pohjalta. Iso osa Suomen keskiajan asutuksesta on siis vielä tuntematonta.

Keskiaikaisten kyläpaikkojen selvitys vaatii salapoliisityötä, jonka yhteydessä pitää yhdistää historiallisten lähteiden ja vanhojen karttojen tietoja. Tämä työ jää valitettavasti hyvin usein tekemättä arkeologisten inventointien aikana  ja siksi keskiaikaiset tonttimaat ovat jääneet paitsioon. Veli-Pekka Suhosen tavoitteena onkin jo usean vuoden ajan ollut kehittää hyvät tavat ja ohjeet inventoijille kohteiden löytämiseksi. Menetelmiä olemme päässeet käytännössä maastoon testaamaan.

Hylätyillä kylätonteilla esiintyy usein ruusupensaita, niin myös Skedekullassa. Kuva: Andreas Koivisto.

Suhonen on käynyt läpi erilaisia kartta-aineistoja ja yrittänyt bongata niistä keskiaikaista asutusta. Nimistöä tarkastellessa hän kiinnittää huomiota etenkin -by, -böle, -backa ja -kulla-päätteisiin paikannimiin. Löytyneitä nimiä hän vertaa muihin karttoihin sekä säilyneisiin veroluetteloihin. Tällä tavalla Suhonen on löytänyt suuren määrän potentiaalisia paikkoja, joita lähdemme yhdessä maastoretkillä tarkastamaan. Niiden tuloksena olemme viime vuosina löytäneet suuren määrän todella hienoja ennestään tuntemattomia kohteita, jotka on sitten viety muinaisjäännösrekisteriin.

Tämän kertaisen reissun pääkohteena meillä oli Suhosen viime talvena bongaama hyvin mielenkiintoinen paikka Kirkkonummella. Suhonen oli ensin löytänyt 1900-luvun kartalta Skyttkulla -nimisen kumpareen keskeltä peltoa. Tarkemman tarkastelun tuloksena selvisi, että nimi oli siloteltu versio keskiaikaisesta Skijttkulla tai Skedekulla -nimestä. Keskiajalla paikka on siis ollut Skijttkulla, eli Paskamäki. Ij -kirjainyhdistelmä oli muuttunut 1700-luvun loppuun mennessä y-kirjaimeksi ja säyseämmäksi Skyttkullaksi, eli Ampujanmäeksi.

Skythkullaåker 1700-luvun lopun kartalla. Kartta: Kansallisarkisto.

Vuonna 1540 Skedekullassa oli veroluetteloiden mukaan yksi veronmaksaja. Paikka mainitaan asuttuna pelkästään 1540-luvun alun maakirjoissa ja kylä on autioitunut vuosien 1544 ja 1589 välissä. Veromarkkaluku kertoo siitä, että kylän toinen talo on autioitunut jo ennen vuotta 1540. 1590-luvulla koko kylä on jo ollut naapurikylissä Gunnarskullassa, Bondarbyssä, Vårnäsissa ja Hirfsalassa asuvien ulkokylänmiesten hallussa. Vårnäsin vuoden 1778 kartalla Skedekullan vanha tonttimaa on autio, mutta ympärillä on Skyttkulla-nimisiä peltoja.

Kun pääsimme Suhosen ja Maarasen kanssa paikalle kirpeän kylmänä, mutta aurinkoisena syysaamuna paikka ei todellakaan ollut arveluttavan nimensä veroinen. Se oli todella kaunis peltokumpare mitä hienoimmassa ympäristössä. Ja se oli aivan ykkösluokan muinaisjäännös! Kumpareelta löytyi monta kylän taloille kuulunutta matalaa uunikumparetta ja vanha tienpohja. Siellä kasvoi ruusupensaita ja katajaa sekä todella vanhan näköinen mänty. Ruusupensaita olemme huomanneet esiintyvän yleisesti vanhoilla tonttimailla. Myös katajaa niillä esiintyy usein. Ruusupensas voi hyvin olla paikalle erikseen tuotu laji ja kataja taas kasvaa mielellään avoimessa maastossa, jollaisilla kylätontit usein sijaitsevat. Suhonen kertoi pitäneensä esitelmän löytämistään kylätonteista ja näyttäneen niistä sijaitsevista rakenteista kuvia. Yksi kuulijoista oli kysellyt mitä kuvista oikein pitäisi katsoa, hän oli huomannut vain katajat. Aamulla reissuun lähtiessä Suhonen totesikin leikillään, että oli taas aika lähteä kartuttamaan kuvastoa Uudenmaan katajista.

Veli-Pekka Suhonen ja Päivi Maaranen ihailevat Skedekullan komeita katajia. Kuva: Andreas Koivisto.

Skedekulla oli siis todella upea kohde ja siellä erottui selkeästi vanhojen rakennusten uuninpohjia. Näillä 1500-luvulla autioituneilla tonteilla näyttääkin usein erottuvan maan päälle rakenteita. Valitettavasti sama ei koske tätä varhaisemmin autioituneita kohteita. Olemme myös kierrelleet tontteja, jotka pitäisi olla jo 1400-luvulla tai sitä aiemmin autioituneita. Niiltä on hyvin hankala löytää paljain silmin mitään merkkejä ihmistoiminnasta. Näillä kohteilla asutuksen löytäminen vaatii vielä enemmän töitä. Olisiko ratkaisu esimerkiksi metallinpaljastin tai yksinkertaisesti koekuoppien kaivaminen? Meidän yhden päivän reissuillemme emme ole tähän mennessä vielä ottaneet mukaan apuvälineitä, mutta tulevina kertoina tätä pitää oikeasti pohtia.

Andreas Koivisto

Rajantakaista Karjalaa inventoimassa

Tärkeä osa arkeologin ammattia on inventointi. Nyt en puhu kauppojen tavaroiden laskemisesta tai museoesineiden kartoittamisesta ja kirjaamisesta, vaan arkeologisesta inventoinnista. Arkeologisen inventoinnin tarkoituksena on etsiä maastosta ennestään tuntemattomia muinaisjäännöksiä ja merkitä ne karttaan. Tämä on oleellinen osa arkeologiaa ja tiedon kartuttamista, sillä ellei muinaisjäännöksiä ole merkitty karttaan, ei niitä voi suojella eikä niitä pääse myöskään tutkimaan.

Yliopistossa inventointia opetetaan opiskelijoille järjestämällä erillinen inventointikurssi. Kurssin yhteydessä valitaan yleensä jokin tietty alue ja lähdetään etsimään sieltä muinaisjäännöksiä. Minun vuosikurssini inventointikurssi järjestettiin Länsi-Uudellamaalla Snappertunan alueella. Muutamalle opiskelijalle tarjottiin myös mahdollisuus lähteä inventoimaan Venäjälle, Viipurin eteläpuolelle entiseen Johanneksen pitäjään, nykyiseen Sovetskiin. Minä ilmoittauduin tietenkin heti Venäjä-ryhmään. Lopulta pääsinkin mukaan Johannekseen matkaavaan ryhmään, vaikka Snappertunan inventointia vetänyt henkilö yrittikin hiillostaa minua ja saamaan minua mukaan sinne. Hän vetosi suomenruotsalaisuuteeni ja siihen, että meillä on mökki siellä suunnalla. Olisi varmaan ollut tosi mielenkiintoista inventoida myös Snappertunassa, mutta veri veti Venäjälle.

Riina ja Christian Carpelan Johanneksessa. Kuva on muistaakseni Pirjo Uinon ottama ja meillä on siitä ainoastaan paperinen värituloste.

Venäjälle Johannekseen meitä lähti lopulta neljä opiskelijaa, minä, Henna, Jonina ja tuleva vaimoni Riina. Lisäksi Suomen puolelta tuli liuta kokeneempia arkeologeja ja Johanneksessa tapasimme venäläiset yhteistyökumppanimme Pietarin tiedeakatemiasta, Sergein ja Mitjan. He tulivat hiukan paremmin tutuiksi myös myöhempien yhteistyöprojektien yhteydessä, mutta Johanneksessa tapasin heidät siis ensimmäistä kertaa. Sergein ja Mitjan lisäksi meillä oli apuna eläkkeellä oleva venäläisarkeologi Astahov, joka toimi myös autokuskinamme.

Ennen kun jatketaan inventoinnin parissa, on pakko kertoa muutama sana Astahovista. Hän oli hyvin lempeännäköinen ja mukava henkilö ja hänen Ladansa kulki mistä vaan. Jos jokin osa meni rikki, häneltä löytyi aina uusi osa takaluukusta. Meitä vuotta aiemmin inventoimassa olleet opiskelijakaverimme kertoivat, kuinka heidän ollessa Astahovin kyydissä, auton takarengas oli irronnut kesken matkan. Se ei ollut Astahovia hetkauttanut, vaan mies oli tyynesti astunut autosta ulos, hakenut renkaan ja etsinyt uudet pultit takaluukusta. Kun rengas oli kiinnitetty uudelleen, jatkui matka niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Astahov oli myös ollut mukana venäläisten kaivausretkellä Siperian saarilla. Siellä hänen tehtävänään oli ollut suojella leiriä jääkarhuilta. Astahov kertoi, kuinka hän kerran oli lähtenyt leiristä ilman kivääriä ja kävellyt solan läpi. Vastaan oli tietenkin juuri silloin tullut jääkarhu. No, karhu ja Astahov olivat molemmat kävelleet solan läpi vastakkaisiin suuntiin, katselleet toisiaan ja jatkaneet sitten matkaa ilman suurta draamaa. Näiltä Siperian kaivauksilta muuten löytyi maailman vanhin tuore kakka, jonka routa oli säilönyt maassa tuhansia vuosia. Kyseessä oli koiran kakka ja ainakin vuosia kaivausten jälkeen kakka oli vielä säilössä Mitjan oman kodin pakastimessa. Ties vaikka olisi siellä edelleenkin.

Johanneksen ympäristö oli hyvin luonnonvarainen ja rakennukset ränsistyneitä.. Tässä pyörätuolissa istuva mies kalastaa Rokkalanjoessa. Kuva Riina Koivisto.

Päästiin kauas Johanneksen inventoinnista, joten palataan siihen. Inventoinneissa hyvät maastokartat ovat erittäin tärkeitä. Niistä pystyy lukemaan maastomuotoja ja korkeuskäyriä, jotka ohjaavat mahdollisille muinaisjäännöksille. Meidän karttamateriaali koostui suomalaisten sotia ennen laadituista 1930-luvun kartoista. Kartat osoittautuivat erinomaisiksi, sillä seutu ei loppujen lopuksi ollut paljoa siitä ajasta muuttunut. Inventointireissu tuntuikin välillä aikamatkalta 1930-luvun Suomeen. Alue oli hiukan metsittynyt ja rakennukset eivät olleet kaksinaisessa kunnossa, välillä niistä löytyikin vain kivijalka, mutta uutta rakennuskantaa Johanneksessa oli vain vähän.

Inventoinnissa liikuimme pienissä ryhmissä eri alueilla. Minä olin samassa ryhmässä Mitjan ja Riinan kanssa. Liikuimme paljon ihmisten pihapiireissä, eikä aina ollut aikaa käydä esittäytymässä. Yleensä ihmiset suhtautuvat arkeologeihin positiivisesti, mutta aina ei voi olla varma mitä muut ajattelevat. Niinpä sydän löi ylimääräisen kerran, kun näimme meitä vastaan tulevan tädin kahden ison susikoiran kanssa. Täti osoittautui kuitenkin erittäin hyväsydämiseksi ja koiratkin olivat hyvin kilttejä. Kun Mitja oli saanut selitettyä keitä olemme ja mitä olemme tekemässä, täti pyysi meitä odottamaan hetken. Hän riensi kohti navettaa ja palasi pian ison lasipurkin ja likaisen maitolasin kanssa. Lasipurkissa oli vastalypsättyä lämmintä lehmänmaitoa, jota hän tarjosi meille. Se oli ensimmäinen kerta, kun itse sellaista maistoin. Ja kun sain lasin tyhjättyä, lasi täytettiin saman tien uudelleen ja sain juoda toisenkin lasillisen perään. Ihan hyvää se oli. Oli vaan ihmeellistä juoda maito lämpimänä, kun on tottunut juomaan sitä kylmänä. Ja se likainen lasikin hiukan mietitytti. Tilanne saatiin kuitenkin hoidettua kunnialla ja muistelen edelleen lämmöllä vieraanvaraista tätiä, joka halusi tarjota meille parasta mitä häneltä löytyi.

Täti tarjosi minulle ja Mitjalle lasipurkista vastalypsättyä lehmänmaitoa. Kuva Riina Koivisto.

Tarjoiluista puheen ollen, kävimme yhtenä iltana syömässä Johanneksen ainoassa hotellissa. Muita asiakkaita ei juuri ollut ja saimme eteemme pitkät hienot menyyt. Kaikki seurueessamme kävi läpi ruokalistaa ja valitsi mieleisensä. Tovin odottelun jälkeen useimmille ilmoitettiin, että valitettavasti keittiöstä ei juuri nyt löydy kyseistä ruokalajia. No, valitsimme sitten uudet. Sama juttu, juuri niitä ei löytynyt. Kysyimme siis, mitä tarjoilija suosittelee. No kun kerran kysyttiin, niin pihvi sienikastikkeella oli päivän erikoinen. Päädyimme koko ryhmä tilaamaan sellaiset ja niin saimme kaikki pikkuhiljaa ruokaa. Nälkäkin oli ehtinyt jo tulla pitkän maastossa vietetyn päivän päätteeksi.

Ai löydettiinkö Johanneksesta myös muinaisjäännöksiä? Kyllä löydettiin. Esimerkiksi kivikautinen asuinpainanne ja monia muita kivikautisia asuinpaikkoja sekä alueen ensimmäinen kuppikivi. Hieno reissu kaiken kaikkiaan!

Rakkaus arkeologiaan alkoi ruuveista

Arkeologia saa usein paljon näkyvyyttä mediassa. Arkeologiset kaivaukset ovat selvästi asia, joka kiinnostaa monia. Kaivauksia suoritetaan lisäksi kesäisin, kun muuten voi olla vähän niukasti uutisaiheita. Etenkin paikallismediat vierailevat mielellään oman paikkakuntansa kaivauskohteilla.

Itsekin olen ollut mukana kaivauksilla ympäri Suomen ja esiintynyt useasti eri medioissa. Välillä olemme kaivaneet seuduilla, jossa puhutaan enemmän ruotsia. Koska olen äidinkieleltäni ruotsinkielinen, kaivaustenjohtajat ovat näillä paikkakunnilla mielellään lähettäneet ruotsinkieliset toimittajat minun luokseni. Muistan erityisesti tällaisen tapauksen Kristiinankaupungista, jolloin toimittaja tuli haastattelemaan minua.

Kaivauspaikalla Kristiinankaupungissa oli hirvittävästi paarmoja. Muistan parhaimmillani saaneeni tapetuksi kolme paarmaa yhdellä iskulla. No, toimittaja tuli puhumaan kanssani ja kaikki sujui aluksi rauhallisesti ja hyvin. Jossakin vaiheessa toimittaja sitten tajusi, että hänen ympärillään lenteli paarmoja eikä kärpäsiä, kuten oli aluksi luullut. Hän rupesi huitelemaan käsillään hirveästi, eikä ehtinyt oikein muistiinpanoja enää tekemään. Haastattelu vietiin hyvin nopeasti loppuun. Mutta lehteen päätynyt juttu oli muistaakseni oikein hyvä.

Vantaan Sanomat 8.12.2010. Lehtikirjoituksessa kerrotaan kuinka rakkauteni arkeolgiaan alkoi ruuveista.

Yleensä lehtikirjoitukset ovat hyviä, mutta välillä toimittajille sattuu hassuja väärinymmärryksiä, kun eivät aina oikein tajua mitä arkeologi niille puhuu eivätkä kehtaa kysyä, mitä arvon arkeologi oikeastaan tarkoitti. Kaikki arkeologit tuntevat varmaan jutun ”kulttuurimakeroisista”. Se on muodostunut arkeologien keskuudessa jo klassikoksi. Tällöin arkeologi oli kertonut toimittajalle, että kaivauskohteelta etsitään kulttuurikerroksia, siis ihmisten toiminnasta likaantuneita maakerroksia. Toimittaja ei ollut näköjään oikein ymmärtänyt mistä oli kyse tai kuullut väärin ja päätyi näin kirjoittamaan, että arkeologit yrittävät löytää kulttuurimakeroisia. Siitä onkin sitten revitty huumoria jo vuosia ja arkeologit jaksavat vieläkin miettiä minkä näköisiä ne kulttuurimakeroiset oikein mahtavat olla.

Itseni kohdalla muistan hymähtäneeni hiukan Kymeen Sanomien jutulle Kotkan Datariinan tontin kaivauksista. Tutkimme silloin paikalla sijainnutta vanhaa merisairaalaa ja yritimme paikantaa sairaalan raunioita. Lehti taisi ilmaista asian jotenkin näin, siteeraten kaivaustenjohtajaamme Päiviä: ”Olemme olleet paikalla viikon ja jo nyt tiedämme missä olemme.” Kyllä arkeologit välillä ovat hukassa, mutta että kestää viikon keksiä missä ollaan, se on jo ehkä liioittelua.

Vielä konkreettisemmin itseäni koski Vantaan Sanomien juttu Gubbackan kaivauksista tekemästämme kirjasta. Toimittaja taisi kysellä minulta mistä innostukseni arkeologiaan oli alun perin lähtenyt. Kerroin, että asuin pienenä kivikautisen asuinpaikan vierellä ja löysin sieltä aikoinaan kivikautisia ruukunpaloja pellosta. Aika epäselvästi olin kuitenkin tainnut ilmaista itseäni. Lehteen päätyi nimittäin kirjoitus siitä kuinka minulla ”rakkaus arkeologiaa kohtaan alkoi ruuveista”. Lisäksi jutussa kerrotaan, että ”Usein kun siellä kynnettiin peltoa, tuli ylös kivikautisia ruuvinpalasia”.

Opiskeluaika – ainejärjestön puuhia ja poikakalenterikuvauksia

Nyt tuntuu itsestään selvältä, että minusta tuli arkeologi. Ollessani lukiossa järjestettiin Vantaalla sijaitsevan lapsuuskotini vieressä sijaitseville pelloille, joilta olin aiemmin löytänyt kivikautisia ruukunpaloja, isot arkeologiset kaivaukset. Seurasin kaivauksia sivusta ja kävin myöhemmin Museovirastolla haastattelemassa kaivaustenjohtajaa. Tuloksena syntyi lukiossa opiskelemani erikoislinjan aineen, humaaniekologian, lopputyö.

Lukion jälkeen menin armeijaan, mutta se osoittautui kannaltani virhepäätökseksi. Tuvassamme vallitsi pelonsekainen ilmapiiri kun muuten rennot ja mukavat alokkaat muuttuivat aina pelosta jäykiksi, kun huoneeseen astui upseerikokelas tai alikersantti. Simputusta ei tapahtunut itseni kohdalla, mutta näin läheltä, miten muutamaa muuta kohdeltiin kaltoin. Kun saimme aseet käteen, minulle tuli lisäksi tunne, että en ikinä tahdo oppia sellaista käyttämään. Naiivia ehkä, mutta päätin viikon jälkeen jättää leikin sikseen ja ryhtyä siviilipalvelusmieheksi. Tärisevin käsin allekirjoitin lapun, jossa vahvistin asian samaan aikaan, kun vakiohenkilökuntaan kuulunut upseeri heilutti edessäni isoa puukkoa ja huusi pää punaisena tiedustellen pidinkö itseäni oikeana miehenä. En ollut siinä tilanteessa lainkaan varma...

Armeijan keskeyttäminen sekoitti suunnitelmiani. Olin ajatellut miettiväni uravalintaa armeijavuoden aikana ja sitten päättää minne haen jatko-opiskeluun. Olin kuitenkin ehtinyt laittaa paperit Åbo Akademin valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja minulla olikin tarpeeksi hyvät arvosanat, jotta pääsin sinne opiskelemaan ilman pääsykoetta. Siispä muutin Turkuun ja vietin vuoden siellä. Vuosi oli mukava, mutta en voinut sanoa löytäneeni paikkaani maailmassa.

Turun vuoden jälkeen päätin hoitaa siviilipalveluksen alta pois. Päädyin puhumaan ruotsia päiväkodin kielikylpyryhmän lapsille ja hoitamaan heitä. Siinä työssä viihdyin erinomaisesti. Sen vuoden aikana päätin myös, että seuraisin unelmaani ja hakisin yliopistoon lukemaan arkeologiaa. Olin kuitenkin saanut kuulla, että sinne on vaikea päästä ja varasuunnitelmani oli ryhtyä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Satsasin täysillä arkeologian pääsykokeisiin ja 21-vuotissyntymäpäivänäni sain kirjeen kotiin, jossa kerrottiin minut hyväksytyn opiskelemaan arkeologiaa Helsingin yliopistoon.

Ensimmäisestä päivästä alkaen tunsin olevani oikeassa paikassa! Meillä oli tosi mukava ja hyvä fuksiporukka ja meistä suurin osa pitää vieläkin yhteyttä. Tästä porukasta löysin jopa vaimonikin. En pelästynyt edes professorimme fuksiaispuhetta, jossa hän kertoi arkeologien huonosta työllistymistilanteesta ja totesi vielä loppuun, että tyhmiä ei kannata opettaa ja fiksuja ei tarvitse opettaa, sillä he pärjäävät muutenkin. No, meidän vuosikurssista suurin osa valmistui ja on vieläkin jollakin lailla alan töissä. Lienemmeköhän sitten sitä fiksua porukkaa...

Arkeologian opintojen ajalta minulla on monia hienoja muistoja. Jos pidättäydytään fuksiaisissa, monet niistä oli hyvin mieleenpainuvia. Erityisesti muistan pari vuotta meidän jälkeen aloittaneille järjestetyt juhlat. Perinteenä on, että uusille opiskelijoille järjestetään initiaatioriitti, jossa shamaani juottaa heille verta, joka oikeasti on punaviiniä. Tällä kertaa shamaani oli kuitenkin saanut loistoidean ostaa sianverta, jota hän sitten juotti pahaa aavistamattomille kasvissyöjäfukseille. No tästä nousi tietenkin aikamoinen älämölö, joka johti siihen, että shamaani sai aloittaa seuraavat juhlat jalkapuissa.

Fuksiporukkamme kanssa retkellä Hvitträskillä. Järven kallioisella rantaseinämällä sijaitsee ensimmäinen Suomesta löytynyt kalliomaalaus. Löydön teki Jean Sibelius.

Olin tuohon aikaan ainejärjestömme Fibulan puheenjohtaja ja sain usein kirjoittaa arkeologien juhlista selityskirjeitä ylioppilaskunnalle, jottemme menettäisi panttisummaa, jonka olimme maksaneet heidän tilojensa vuokraamisesta. Pantin menettäminen olisi tehnyt suuren loven köyhän yhdistyksemme kassaan. Järjestön tiukkaa rahapolitiikkaa kuvaa esimerkiksi tapaus omalta fuksivuodeltani kun me Villen kanssa joulujuhlissa esitettiin Nylon Beatin ”Seksi vie ja taksi tuo” -kappale naisiksi pukeutuneena. Fibulan miespuolinen rahastonhoitaja tuli kanssamme joraamaan ja tunki pöksyihimme 20 markan setelit. Esityksen jälkeen hän tuli sitten pyytämään seteleitä takaisin, selittäen että oli vain lainannut niitä ainejärjestön kassalippaasta. Sellaisen kopeloinnin jälkeen emme tietenkään antaneet seteleitä takaisin!

Palataan kuitenkin ylioppilaskunnalle kirjoittamiini viesteihin. Maksetun pantin tarkoituksena oli varmistaa, että tiloista poistuttiin ajoissa ja jäljet siivottiin. Yleensä selvisimme varoituksella, mutta kerran menetimme pantin. Sinä kertana saavuin normaalisti sihteerimme Eeron kanssa aikaisin seuraavana aamuna siivoamaan. Tällä kertaa paikat olivat kuitenkin tavallista pahemmassa kunnossa, vessapaperia oli kaikkialla ja huoneen keskellä oli iso vesilätäkkö. Saimme myöhemmin kuulla, että joidenkin mielestä oli ollut hyvä idea kisailla siitä kenen takapuolesta tulee pyyhittäessä ruskein raita vessapaperiin. Lätäkkö puolestaan oli seurausta sulakkeen palamisesta, jonka seurauksena jääkaappi oli sulanut. Sulake oli mennyt, kun yksi viisas herrasmies oli yrittänyt tehdä itse jatkojohtoa kytkemällä kaksi irrallista johdonpäätä yhteen paljain käsin, johdon toisen pään ollessa vielä pistorasiassa. Sen seurauksena hän oli saanut kovan sähköiskun ja sulake oli palanut.

Arkeologian opiskelijoiden poikakalenterin kansi.

Fibulalla oli yhteinen kerhohuone historian opiskelijoiden ainejärjestöjen Kronoksen ja Historicuksen kanssa. Varoituksella selvisimme siitä, kun joku oli keksinyt tukkia kerhohuoneessa sijaitsevan Historicuksen kaapin lukon purukumilla. Kaappia ei meinattu saada auki eikä välimme Historicukseen ainakaan lämmenneet. Tosin arkeologit olivat siihen aikaan paremmin omissa oloissaan viihtyviä oman tiensä kulkijoita. Emme esimerkiksi voineet ajatellakaan hankkivamme haalareita niin kuin muut opiskelijajärjestöt. Me emme halunneet leimautua kasvottomiksi öykkääviksi haalariporukoiksi, vaan öykätä ihan omana itsenämme. Sittemmin ajat ovat muuttuneet ja nykyään arkeologian opiskelijatkin käyttävät haalareita...

Juhlimisen lomassa ehdimme Fibulan kanssa tehdä paljon muutakin. Järjestimme paljon retkiä, tutustuimme lähialueiden muinaisjäännöksiin ja tapasimme muutenkin paljon toisiamme esimerkiksi elokuvailtojen parissa. Suurin osa opiskelijoista oli naisia, mutta kyllä meitä miehiäkin oli jonkin verran. Jopa niin paljon, että meitä riitti poikakalenteriin. Järjestimme kuvaukset keväällä Suomenlinnassa ja meistä useimmista otettiin yksilölliset alastonkuvat. Loppuhuipennukseksi otimme vielä ryhmäkuvan. Useimmat meistä olivat kuvissa siveästi, mutta kyllä joukkoon muutama hiukan reteämpikin kuva mahtui.

Allekirjoittanut sai kunnian olla huhtikuun poika. Kuten näkyy, poistan kuvassa turvetta. Sillä toimenpiteellä kaivaukset yleensä alkavat.

Suomenlinnan kuvauksiin liittyy muitakin hauskoja muistoja. Etsimme suojaisaa kuvauspaikkaa ja lopulta löysimmekin rauhallisen kallioisen paikan, jossa ei ollut muita ihmisiä. Saimme kuvata pitkään rauhassa muilta saarella olleilta. Veneille emme kuitenkaan voineet mitään, vaan saimme iloisia vilkutuksia ohikulkevilta aluksilta. Suunnilleen kuvausten puolessa välissä paikalle saapui lisäksi pari keski-ikäistä naista piknikkorin kanssa. He olivat silmiinnähden tyytyväisiä huomatessaan nuoria alastomia miehiä kalliolla. He asettuivat tyynesti parhaalle näköalapaikalle ja avasivat korinsa. Heillä ei ollut aikomustakaan siirtyä muualle.

Vauvat ja arkeologia

Vaimoni Riina sai kolmannen tyttäremme myötä idean, että museolla voisi järjestää vauvatapaamisia ja samalla tehdä museotyötä tunnetuksi lapsille ja heidän vanhemmilleen. Ryhdyttiin tuumasta toimeen ja Vantaan kaupunginmuseon vauvatreffit joka kuun ensimmäisenä maanantaina alkoivat vuoden 2016 alusta. Joka treffeillä on oma teemansa ja minutkin nakitettiin kertomaan yhteen tapaamiseen vauvoista ja arkeologiasta. Äkkiseltään tuumattuna ei ehkä ihan helpoimmasta päästä oleva aihe, etenkään kun ei haluaisi puhua kuolemasta ja arkeologisesti tutkituista vastasyntyneiden lasten haudoista.

Jos asiaa kuitenkin miettii hiukan pidemmälle, niin arkeologian perusmenetelmäthän oppii jo hyvin varhaisessa iässä. Hiekkalaatikon leikkivälineet lapio, ämpäri ja siivilä eivät juurikaan eroa ammattiarkeologien kaivauksilla käyttämistä työvälineistä, muurilastasta, sangosta ja seulasta. Kunhan taitaa hiekkalaatikkoleikit, pitäisi siis arkeologiassakin päästä pitkälle. Tämän perusteella luulisi lasten viihtyvän arkeologien kanssa montussa paremmin kuin hyvin!

Vanhin tytär vierailulla Rauman Kalatorin kaivauksilla 2010. Mukana omat työvälineet. Selvennyksenä kaivausten tieteellisestä tasosta huolestuneille, että aarteita etsivä lapsi kaivoi jo pohjaan tutkituttua aluetta.

Kuulostaa aivan siltä, että vauvojen pito kaivauksilla sekä arkeologian ja perhe-elämän yhdistäminen olisi aivan lastenleikkiä. No, minun pitää valitettavasti todeta, että todellisuus ei ole oikein niin ruusuinen (vaikkei se nyt ihan hirveän pahakaan ole). Ensinnäkään vauvojen ja pienten lasten pinna ei tunnetusti ole hirvittävän pitkä. Lisäksi lasten mieli toimii usein niin, että on kiva testata rajoja. Silloin ei ehkä ole toivottavaa, että testaavat miltä monisatavuotinen lanta maistuu tai miten helposti muinainen hauras lasi tai keramiikka hajoaa. Arkeologia myös vaatii puolisolta paljon.

Keskimmäinen tytär kaivossa. Kaivo löytyi Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilta vuonna 2011.

Perhe-elämän ja arkeologian yhdistämistä hankaloittaa ehkä eniten se, että kaivaukset usein ovat jossakin kaukana kotoa. Ennen lapsia oli tietenkin tosi kivaa ja makeeta aina kun pääsi tutustumaan uusiin ja jänniin paikkoihin. Kun oli saanut lapsia, rupesi kuitenkin harmittamaan, että joutui olemaan pitkiä jaksoja poissa heidän seurastaan. Usein perhe kävi kyllä vierailemassa kaivauksilla, mutta se toi tietenkin vain hetkittäistä lievitystä tilanteeseen. Toki oli mukavaa, että omat lapsetkin pääsivät tutustumaan hienoihin ja erikoisiin paikkoihin, joita ei ehkä muuten olisi tullut heille esiteltyä.

Heti saatuani ensimmäisen tyttäreni rupesinkin aktiivisesti hakeutumaan töihin lähelle kotoa. Minulla kävi tuuri, sillä kaupunginmuseo Vantaalla oli juuri tuohon aikaan aloittanut keskiaikahankkeen. Sen puitteissa ruvettiin järjestämään kaivauksia kotikaupungissani, aivan kotini lähellä. Vuosi vuodelta sain lisää työkeikkoja Vantaalta ja pystyin näin asumaan yhä pidempiä jaksoja kenttäkaudesta kotona. Vuodesta 2011, vanhimman tyttäreni ollessa 5-vuotias, olin jo niin onnellisessa asemassa, että Vantaalla riitti minulle töitä vuoden ympäri. Tästä kuuluu tietenkin iso kiitos kaupunginmuseon jo aiemmin mainitsemalleni keskiaikahankkeelle, jolle saatiin muun muassa lisärahoitusta EU:lta, kun järjestettiin yhteinen projekti virolaisen Padisen kunnan kanssa.

EU-hankkeen myötä Viron Padisen luostariraunioita tutkimassa vuonna 2011.

Monien vuosien projektiluonteisten töiden jälkeen minulla on nykyään asiat jopa niin hyvin, että minusta on tullut kaupungin virkamies. Työskentelen täysipäiväisesti museolla ja hoidan kaupungin arkeologin tehtäviä. Tämä tarkoittaa, että saan tehdä rakastamaani työtä rakastamassani kaupungissa rakkaassa työyhteisössä ja asua rakastamani perheen kanssa! Välillä tietenkin kaipaisi taas seikkailuja kauempaa kotoa, mutta uskon tähänkin tulevan jälleen mahdollisuus kunhan vauva ja sen siskot hiukan varttuvat.

Ensimmäisenä Suomessa - mäkitupalaisten ja muiden tilattomien jäljillä

Nyt sattui taas kohdalleni niin hieno kokemus, että tähän väliin pitää ottaa aivan tuore tarina. On tämä jännä työ, aina oppii uutta! Kevään korvalla sain tutustua Museoviraston tutkija V.-P. Suhosen johdolla kokonaan uuteen muinaisjäännösryhmään, nimittäin mäkitupiin. Kyllä, termi on tuttu, koulussahan luettiin näistä vähäosaisista, joiden kanssa samaan kastiin lukeutuvat myös torpparit. Torppia olen kyllä nähnyt ja torpissa asuvista torppareista minulla on aika hyvä käsitys. Mäkitupalainen on mielessäni ollut vain joku toinen tilaton torpparin rinnalla, en ollut nimitystä tai sen alkuperää sen koommin miettinyt. Ennen viime perjantaita siis.

Suhonen soitti minulle jo yli kuukausi takaperin ja kyseli haluanko lähteä mukaan maastoretkelle etsimään tilattomien vanhoja asuinsijoja. Vastasin heti, että tulen tosi mielelläni. Tilattomat ovat nimittäin ihmisryhmä, joka aina on ollut olemassa, mutta jättänyt historiaan erittäin vähäisiä jälkiä itsestään. Koska he eivät maksaneet veroa, heidät sivuutettiin veroluetteloissa. Heidän asumuksiaan ei myöskään merkitty karttoihin, olihan kartatkin piirretty kartoittamaan veroa maksavia tilallisia. Karttojen tarkoituksena oli näyttää miten isot pellot ja niityt kullakin tilallisella oli, jotta he maksaisivat oikean määrän veroja, ei kartoittajalla ollut mitään syytä merkitä karttoihin veroa maksamattomia torppareita ja mäkitupalaisia.

Pellon keskellä olevalla kumpareella on aikoinaan sijainnut torppia. Kumpareelle oli suora näkyvyys maan omistaneelta kartanolta, joka on näin pystynyt valvomaan alamaisiaan ja esittämään valtaansa myös maisemallisesti.

Vantaan keskiajasta kirjoittanut Tapio Salminen kirjoittaa tilattoman väestön tutkimustilanteesta näin: ”Myös maaseudun itsellisten eli taloissa ja kylien tonttimaiden liepeillä asuneiden paimentamiseen, eränkäyntiin, metsätöihin, aidantekoon, erilaisiin käsityön aloihin tai eläinten hoitoon erikoistuneiden miesten ja naisten ryhmän juuret takautuvat myöhemmässä 1600-luvun muodossaan myöhäiskeskiajalle, mutta koska 1500-luvun vero- ja oikeushallinto oli heistä harvoin kiinnostunut, he jäävät keskiajan kylissä näkymättömiin”. Keskiajan ja uuden ajan alun tilattomia ei ole Suomessa toistaiseksi tutkittu juuri lainkaan. Heitä kuitenkin on varmasti ollut. Niiden löytäminen vanhoista kartoista on vain todella haastavaa.

Tehdään muuten tähän aivan lyhyt sivupolku ennen kun jatketaan mäkitupalaisten pariin, sillä sain taas oppia jotakin näistä vanhimmista kartoistamme 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alusta. Suhonen kertoi, että karttojen konseptiversioissa, eli kentällä tehdyissä karttaluonnoksissa, pellot ja niityt ovat usein isompia kuin puhtaaksi piirretyissä lopullisissa kartoissa. Lienevätkö isännät saaneet ylipuhuttua kartoittajan hiukan pienentämään peltojaan pienemmän veron toivossa? Mitäköhän ovat tarjonneet vastalahjaksi?

Pysähdyimme lounaalle kuvankauniiseen vanhaan Porvooseen.

No, palataan retkeemme ja mäkitupalaisiin. Suhonen on siis tutkinut vanhoja karttoja jo kymmeniä vuosia ja tuntee Itä-Uudenmaan alueet kuin omat taskunsa. Hän on jo kauan miettinyt näitä tilattomia ja heidän asuinsijojaan. Nyt hän oli valinnut meille muutamia kohteita Porvoosta. Näistä monet olivat kohteita, joissa kartoissa ei ole mitään merkintää vanhasta asutuksesta, mutta joiden ympärillä on asutukseen viittaavaa nimistöä. Suhonen on tulkinnut karttoja ja lukenut niistä rivien välistä sellaista, jota kartoittaja ei ole karttoihin erikseen merkinnyt. Tässä ollaan jo aika syvällä karttojen maailmassa ja ainakaan Suomessa ei ole montakaan henkilöä, joka tällaiseen pystyisi.

Meitä oli mukana matkassa kolme muutakin arkeologia. Mitä useampi silmäpari, sitä parempi mahdollisuus oli tietenkin havainnoida ilmiöitä myös maastossa. Itseni ja Suhosen lisäksi matkassa olivat Museoviraston arkeologit Petri Halinen ja Päivi Maaranen. Oli hieno päivä ja pysähdyimme siis monelle kohteelle. Talven jälkeen ensimmäinen kenttätyöpäivä metsässä on aina erikoinen ja niin oli myös tämä. Kävelimme kohteita ristiin rastiin ja etsimme niistä kuoppia ja kasoja, niin kuin arkeologit yleensä tekevät inventoidessaan muinaisjäännöksiä. Löysimmekin joitain ihmistoiminnan jälkiä miltei jokaisesta kohteesta, mutta ilman koekuoppia tai muita tutkimuksia oli vaikea saada tarkempaa selkoa kohteiden luonteesta. Joka tapauksessa, oli rauhoittavaa kävellä metsässä luonnon keskellä, se jos mikä oli työhyvinvointia parhaimmillaan. Ja paras tietenkin odotti viimeisenä!

V.-P. Suhonen oli siis jättänyt sokerin pohjalle. Viimeisenä kohteena oli Estböle -niminen paikka. Tämän nimistä kylää ei esiinny missään verokirjoissa, vaan se löytyy ainoastaan karttojen peltojen ja niittyjen nimistä. Todennäköisesti paikka on ollut alun perin virolaisten Padisen munkkien omistuksessa, niin kuin est -etuliite antaa ymmärtää. Paikka voi siis vanhimmillaan ajoittua 1300–1400-luvuille. Kiersimme pellon keskellä olevaa hyvin kivistä kumparetta ja löysimme kiviaitoja ja niiden lähettyvillä olevia kuoppia, jotka saattoivat olla vanhoja asumuksia. Lähdimme jo kävelemään takaisin autolle pellon vierustaa pitkin, kun Päivi huomasi mäen rinteessä kivirivin. menimme tarkastamaan sitä ja siinä se sitten oli. Minulle selvisi hyvin konkreettisella tavalla, mikä mäkitupa oli.

Mäkituvan raunoiot rinteessä. Oikealla nurkassa on uunin jäännökset ja sen vasemalla puolella oviaukko. Pellon reunalla seisovat Museoviraston tutkijat V.-P. Suhonen sekä Petri Halinen. Ahdasta olisi tuvassa ollut jos kummatkin sinne olisivat tunkeneet samaan aikaan.

Näimme rinteessä vanhan mäkituvan rauniot. Niin kuin nimi jo kertoo, kyseessä oli mäkeen rakennettu tupa. Oviaukko oli rinteen alaosassa, etelään pellon suuntaan. Tuvan seinät oli vuorattu luonnonkivillä, sileät pinnat sisäänpäin käännettynä. Korkeutta kivirivillä oli noin metrin. Oviaukon vieressä sijaitsi uuniraunio, joka oli kooltaan noin neljäsosa koko rakennelman pinta-alasta. Ja pinta-ala ei ollut iso, tuvan seinät olivat arvioni mukaan alle kolme metriä. Kokonaispinta-alaa rakennelmalla oli siis alle 9 neliömetriä ja siitä uuni tosissaan vei ison osan. Tämän kokoisessa rakennuksessa joku oli siis asunut ja istua köllöttänyt kylminä ja pimeinä talvi-iltoina, mahdollisesti jopa monihenkinen perhe. Miten olivat sinne mahtuneet, on minulle miltei käsittämätöntä.

Vanhemmalle polvelle on varmaan aivan itsestään selvää miltä mäkitupa näytti, mutta kaltaiseni nuori kloppi joutuu etsimään vastauksia googlesta. Ruotsinkielen sanalla ”backstuga” löytyy useita esimerkkejä tämän tyyppisestä rakennelmasta. Nyt siis tiedän tämänkin. Ja mieleen tuli, että tällaisiakohan asumuksia esimerkiksi Helsingin pitäjän kirkonkyläläiset tarkoittivat kun ovat haastatteluissa kertoneet meille läheisellä Fattigbackalla (Köyhämäellä) sijainneista kuoppataloista. Olen ylpeä, että sain olla matkassa löytämässä tiettävästi ensimmäistä Suomessa arkeologisesti inventoitua mäkitupaa. Varmasti arkeologit ovat tällaisia aikaisemminkin löytäneet ja itsekin olen varmaan niitä maastossa nähnyt, tietämättä mistä kohdetyypistä on kyse. Luultavasti suurin osa vastaavista rakennelmista on aiemmin tulkittu kellareiksi tai tervahaudoiksi. No, nyt tiedämme paremmin mitä tällaiset rinteessä olevat kuopat ovat!

Staraja Ladoga osa 3, vatsavaivaisena koulumajoituksessa

Olin Staraja Ladogassa vain kaksi viikkoa. Kaivaukset olivat kuitenkin hyvin tapahtumarikkaat ja niistä riittää kirjoitettavaa. Sen takia on vielä pakko jatkaa tovi niiden parissa, koittakaahan kestää.

Heti saavuttuamme kylään ja selvittyämme ensimmäisen päivän illanvietosta, selvisi että Staraja Ladogassa järjestetään kyläjuhlat. Niitä varten oli rakennettu iso lava linnan uumeniin ja koko kylä osallistui juhliin. Koska paikalla oli meitä skandinaaveja, haluttiin yleisölle näyttää miten kansainvälinen paikka tämä kylä vielä reilun 1000 vuoden jälkeenkin vielä on. Niinpä meitä kaikkia ulkomaalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia pyydettiin astumaan lavalle ja esittämään jonkinlaisen pohjoismaille tyypillisen laulun tai tanssin.

Elinan kanssa ei suostuttu mitään tansseja tai lauluja esittämään, eivätkä norjalaisetkaan kovin innokkaita olleet. Me tyydyimme lähinnä kertomaan juontajalle kuinka iloisia olimme mahdollisuudesta tutustua heidän hienoon kyläänsä ja arvokkaaseen historiaansa. Ruotsalaiset sen sijaan esittivät jonkun pienen tanssin ja laulun, pelastaen näin tilanteen. Myöhemmin kuulin paikalliselta historianopettajalta, että juhlista oli näytetty meidän pohjoismaalaisten esiintyminen valtakunnallisessa TV-uutisten lähetyksessä. Sen oli siis nähnyt miljoonat ihmiset. Olin kyllä nähnyt TV-kameran lavan edessä, mutta en ollut ollenkaan tajunnut mihin tarkoitukseen se siinä kuvasi. Joka tapauksessa olin erittäin iloinen, että en lähtenyt mitään laula siinä visertämään. Meidän suku ei ole tunnettu kauniista lauluäänistään, vaikka siskoni aika hyvin laulaakin. Minä sen sijaan seuraan pikemmin vaarini jalanjäljissä tämän suhteen. Hän sai aikoinaan viivan musiikista kun ei suostunut laulukokeen aikana avaamaan suutaan.

Staraja Ladogan kaivauksiin osallistuneet skandinaavit sekä venäläisiä arkeologeja. Toisena vasemmalta on Anatoly Kirpichnikov, joka oli kaivausten nimellinen johtaja.

No, onneksi tosissaan ruotsalaiset pelastivat tilanteen. Ruotsalaisten kanssa emme kuitenkaan muuten olleet hirveästi tekemisissä Staraja Ladogassa oleskellessamme. Toki kaivoimme heidän vieressään työpäivän ajan, mutta heti päivän päätteeksi he vetäytyivät omiin oloihinsa kun me norjalaisten kanssa puolestamme yritimme veljeillä muun kaivausporukan kanssa. Tästä johtui varmaan, että venäläisetkään eivät olleet ruotsalaisista kovin innoissaan. He kun kieltäytyivät juomasta muun porukan kanssa. Meitä suomalaisia ja norjalaisia he taas kehuivat illan mittaan kun samagonia oli saatu tarpeeksi kurkusta alas. Norjalaisia he vertasivat venäläisiin ja meitä suomalaisia ukrainalaisiin. Ainakin tällöin vielä puhuttiin ukrainalaisista hyvin lämpimään sävyyn ja kehuivat olevansa veljeskansoja, aivan niin kuin norjalaiset ja suomalaisetkin.

Norjalaiset Espen ja Martin olivatkin aika hauskoja tyyppejä ja etenkin Espenin kanssa olimme aika lailla samalla aaltopituudella kun molemmat olivat alapäähuumorin ystäviä. Minulla tämä huumori vaan iski omaan nilkkaan. Olin eräänä aamupäivänä ehtinyt naureskella Espenille hänen vatsavaivoistaan. Nauruista ei kulunut kun pari tuntia kun omassa vatsassani rupesi vääntelehtimään. Suureksi onnekseni Elina oli pakannut mukaan vessapaperirullan. Vessapaperirulla kainalossa lähdin nopein askelin suuntaamaan kyläraitin yleistä puukäymälää kohden. Matkalla mietin syytä vaivoilleni ja päädyin siihen, että todennäköiset syylliset olivat edellisenä päivänä minigrip-pussista tarjotut graavilohen suikaleet, jotka olivat vissiin olleet aika pitkään yli 30 asteen lämmössä...

Kun saavuin ulkohuussiin, järkytys oli kyllä aikamoinen. Paskaa, ihan sitä itseään, oli liioittelematta vyötärön korkeudelle asti seinillä kauttaaltaan koko vessassa, puhumattakaan penkistä, jonka päällä piti olla tarkoitus istua. No, hätä ei tunne lakia ja tavara oli jo kovaa vauhtia tulossa ulos. Yritin siinä seisoa ja tasapainoilla reiän päällä ja samalla tähdätä kuiluun. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta onnistuin aika hyvin. Seinistä päätellen monet muut olivat epäonnistuneet, ja pahemman kerran.

Vatsavaivani ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu, vaan se jatkui kaivausten loppuun saakka. Yli viikon minun piti sen kanssa elää. Omat Immodium-varastoni hupenivat nopeasti ja olin jo aivan paniikissa miten selviäisin ilman niitä. Tabletit auttoivat juuri sen verran, että selvisin kaivauksilla ruokailusta seuraavaan. Aina kun laitoin jotakin purtavaa suuhuni, oli juostava vessaan. Onnekseni Martinilla oli myös mukana aimo varasto Immodiumeja, joita hän vielä suostui jakamaan kanssani. Se pelasti minut.

Tauti lähti parantumaan vasta toiseksi viimeisenä päivänä. Törmäsimme silloin uudelleen tutustumaamme paikalliseen historianopettajaan, joka muuten puhui sujuvaa ruotsia. Kuultuaan vaivoistani hän kävi kotona ja toi minulle Festal-merkkisiä vaaleanpunaisia pillereitä. Olin siinä vaiheessa valmis kokeilemaan mitä vaan ja otin pillerin. En tiedä oliko tauti jo muuten leppymässä vai oliko se vaaleanpunaisten pillereiden ansiota, mutta paluumatkalle Pietariin pääsin jo ilman vessassa juoksua. Vatsavaivojen seurauksena laihduin Staraja Ladogan keikalla viisi kiloa.

Tapaamamme historianopettaja kierrätti meitä Staraja Ladogassa, eli vanhassa Ladogassa, ja vei meidät myös katsomaan muutamien kilometrien päässä sijaitsevaa Novaja Ladogaa, eli uutta Ladogaa. Staraja Ladogassa pääsimme muun muassa tutustumaan paikalliseen lastenkotiin, jossa erittäin köyhissä oloissa asui monia orpolapsia. Näimme kuinka UFF:n rekka toi sinne yhtenä päivänä vaatelastin. Siinä oli paljon tutunnäköisiä vanhoja pohjoismaalaisia vaatteita. Siinä näki käytännössä, että vaatekeräysten vaatteet oikeasti tuodaan niitä tarvitseville.

Itse Staraja Ladogan kylä oli hyvin köyhä ja useimmat talot olivat ränsistyneitä ja huonossa kunnossa. Alkoholia näytti moni juovan, eivät pelkästään arkeologit. Yhtenä yönä norjalaisten huoneeseen paikallisen koulun luokkahuoneeseen yrittivät jotkut paikalliset humalaiset hyökätä. He potkaisivat heidän huoneensa oven auki ja huusivat kovaan ääneen. Martin oli kuitenkin iso mies ja sai heitettyä öykkärit ulos. Sen jälkeen meillä oli kuitenkin loppuajan joku vartioimassa koulun ulkopuolella iltaisin.

Hanavettä ei kannattanut juoda, en sitä tehnytkään, joten vatsavaivani eivät ainakaan siitä johtuneet. Vesi haettiin paikallisen kirkon lähellä sijainneesta lähteestä. Siellä kävimme vähintään kerran päivässä täyttämässä juomapullomme. Tämä lähdehomma oli muuten sellainen, joka toistui jokaisella venäjän keikalla, jolla olin. Aina vesi haettiin jostakin lähistön lähteeltä.

Juomavesi haettiin yhden kylän kirkon lähellä sijainneesta lähteestä.

Staraja Ladogan kylässä oli myös yhteinen kyläsauna, jota lämmitettiin kerran viikossa. Itsekin pääsin muiden arkeologien kanssa testaamaan paikallista saunaa. Etenkin norjalaisille se oli elämys, sillä he eivät olleet tottuneita saunojia. Saunassa minulle rupesi juttelemaan vanhempi mies, joka kuultuaan että olin ulkomaalainen, halusi näyttää miten vihdotaan. Sitten hän rupesi koivuvihdalla hakkaamaan selkääni. Samalla hän kertoi minulle sananlaskun, jonka mukaan se mikä on venäläiselle hyväksi, on saksalaiselle kuolemaksi. Yritin sanoa, että en ole saksalainen vaan suomalainen ja meille suomalaisille tämä saunominen on aivan tuttua puuhaa, myös vihtominen. Hän ei ottanut sitä kuuleviin korviin vaan löi yhä lujempaa. Minä en halunnut väistää ja lopulta venäläisarkeologi tuli hakemaan minut pois tilanteesta. Saunominen oli kuitenkin tehnyt hyvää ja kerrankin sai pestä itsensä lämpimällä vedellä. Majoituspaikassamme koululla kun hanasta tuli pelkkää kylmää vettä. Ei se kuitenkaan hirveästi haitannut kun ulkona oli niin lämmin.

Tähän lopetan lopulta kertomukseni Staraja Ladogasta. Muisto- ja tapahtumarikkaista kaivauksista todellakin oli kyse!