Venäjä on valtava
maa ja arkeologian saralta sieltä löytyy melkein mitä vaan. Kun yliopistollamme
nyt oli hyvät kontaktit sinne, niin niitä oli hyvä hyödyntää. Jo vuonna 2003
muutamat opiskelukaverimme olivat olleet Kostienkissa kaivamassa. Kostienkia
lähin suurempi kaupunki on Voronezh, joka on aika lähellä Ukrainan rajaa. Kostienki on
tunnettu vanhemman kivikauden löydöistään ja paikka tunnetaan muun muassa
mammutinluumajoistaan, joissa ihmiset aikoinaan asuivat. Sinne matkasimme
vuonna 2004 yhdessä tulevan vaimoni Riinan sekä opiskelukavereidemme Kerkon ja Heidin kanssa.
 |
| Kostienkin hienoja maisemia. Kuva: Riina Koivisto. |
Menimme ensin
Pietariin, jossa vaihdoimme junaa ja suuntasimme kohti Voronezhia. Kyseinen
junamatka on pisin mitä itse olen junalla mennyt yhtä soittoa. Muistaakseni
matka kesti 21 tuntia. Menomatkalla nukuimme avoimessa junavaunussa, jossa
sänkypaikkoja oli päällekkäin kolme. Taisin nukkua toisessa kerroksessa ja
muistan, että sänky oli hiukan lyhyt ja jalkani tulivat sängyn yli
käytävän puolelle. Ei se muuten olisi haitannut, mutta heräsin yöllä monta
kertaa siihen, että joku ohikulkeva henkilö osui jalkapohjiini.
 |
| Kolmannen luokan avoin junavaunu matkalla Pietarista Voronezjiin. Kuva: Riina Koivisto. |
Junamatka oli
muuten aika tylsä, mutta tälläkään kertaa eivät venäläiset vessat pettäneet.
Kun aamulla halusi käydä helpottamassa oloaan, vessassa vastaan tuli
lainehtiva lattia. En voi sanoa asian kovinkaan yllättäneen, mutta aika
taiteilemista se oli, jos halusi selvitä kuivin ja puhtain jaloin operaatiosta. Vettä
ei nimittäin ollut vain vähää, vaan kunnon useamman sentin syvä vesilätäkkö,
joka tapauksessa kenkien pohjallista paksumpi kerros, peitti koko vessan
lattian. Ja kun tiesi, että kyseessä ei ollut pelkästään vesi, sen tunsi jo
hajusta, ei tehnyt hirveästi mieli kastella kenkiään kokonaan. No, kyllä siitä
taas jollakin lailla selvittiin.
Pääsimme kuitenkin
pitkän junamatkan jälkeen perille Voronezhiin, jossa meitä oli vastassa
aiemmilta Johanneksen ja Räisälän tutkimushankkeista tuttu Sergei ja pari muuta venäläisarkeologia.
Lähdettiin heidän mukanaan kohti Kostienkia ja saavuttiin majapaikallemme, joka
oli vanha koulurakennus. Koulun sisäilma ei ollut maailman parasta, siellä oli
suorastaan aika ummehtunut ilma. Mutta neuvokkaat venäläisarkeologit kävivät
tasaisin väliajoin keräämässä tuoksuvia yrttejä, joita ripustettiin seinille
peittämään rakennuksen ominaishajua. Yrttejä kerättiin myös vodkapulloja
varten. Niitä laitettiin pullojen sisälle maustamaan viinaa, mutta harvoin ne
ehtivät niissä niin kauan olla, että olisivat ehtineet vaikuttamaan makuun.
 |
| Asuimme koulussa, joka olisi ehkä ollut pienen kunnostuksen tarpeessa. Kuva: Riina Koivisto. |
Vodkan suhteen
täytyy tässä kuitenkin heti todeta, että vaikka juomaa tuotiin kaivauksille
aika runsaasti, nämä olivat juomamääriltään hyvin maltilliset kaivaukset,
ainakin venäläisen mittapuun mukaan. Illanistujaiset olivat itse asiassa hyvin
tunnelmalliset. Illat ja yöt olivat pilkkopimeitä ja niitä vietettiin nuotion
ääressä venäläisiä lauluja lauleskellen. Täälläkin huomasi taas, että useimmat
venäläiset olivat hyvin musikaalisia ja nauttivat laulamisesta. Valtaosa
lauluista oli tietenkin venäjäksi, mutta yhtä englanninkielistäkin laulua
siellä laulettiin. Se meni
muistaakseni jotenkin näin:
John Browns father was a homosexual, John Browns father
was a homosexual...
Untill the red revolution comes
Glory glory hallelujah
John Browns mother was a prostitution girl, John
Browns mother was a prostitution girl...
Until the red revolution comes
Glory glory hallelujah
We shot Reagan with a rocket to the moon, we shot Reagan
with a rocket to the moon...
Until the red revolution comes
Glory glory hallelujah
We made Castro president of USA, we made Castro
president of USA...
When the red
revolution comes
En tiedä
allekirjoitanko ihan laulun poliittista sanomaa, mutta täytyy kyllä myöntää
että oli aika tunnelmallista istua siellä syvällä Venäjän maassa ja laulella
amerikkalaisvastaisia lauluja. Useimpina öinä saimme vielä nauttia upeasta
tähtitaivaasta, jossa erottui monia tähtiä joita ei täällä Suomessa näy.
Kuten edellisestä
kuvauksesta kuulee, iltasin ja öisin valvottiin usein hyvin pitkään. Nukkuminen Kostienkissa ei ollut sitä aivan mukavinta
puuhaa. Sänkynä minulla oli vanha aurinkotuoli, jonka kangas oli aikojen
saatossa päässyt löystymään. Niinpä selkäni alla painoi aurinkotuolin jalan
tukirauta. Hyvää asentoa oli vaikea löytää, mutta kyllä siinä kuitenkin jonkin
verran nukkui. Raskaat kaivauspäivät ulkoilmassa väsyttivät sen verran.
Työpäivät
kaivauksilla alkoivat yleensä joskus klo 9 maissa. Keskellä päivää pidettiin
siestaa, jolloin syötiin ja nukuttiin päiväunet. Iltapäivällä kaivauksia
jatkettiin. Päivät olivat hyvin lämpimiä ja aurinko porotti
miltei jokaisena päivänä kirkkaalta taivaalta. Kyllä siinä hiki pääsi tulemaan.
Lapiointitekniikka erosi hiukan totutusta, sillä Kostienkissa kuopat olivat
hyvin syviä. Usein oltiin monen metrin syvyydessä maanpinnan alapuolella. Vaati
harjoittelua saada irtomaat heitettyä pitkävartisilla lapioilla ylös kuopasta.
Ensimmäisinä päivinä saikin tottua siihen, että niskaan ropisi hiekkaa, kun ei
onnnistunut saamaan kaikkea reunan yli.
 |
| Donin rannalla kaivauspäivän päätteeksi. Kuva: Riina Koivisto. |
Päivän päätteeksi
likaisena ja hikisenä teki tietenkin mieli peseytyä. Tässä vaihtoehtoja oli
kaksi. Joko mentiin Doniin uimaan. Donin vesi oli lämpimistä päivistä
huolimatta yllättävän kylmää, mikä varmasti johtui joen virtauksesta. Jos ei halunnut
peseytyä kylmässä jokivedessä, myös majapaikalta löytyi pesumahdollisuus.
Ratkaisu oli vähintäänkin erikoinen. Pihalle oli rakennettu puinen kehys, joka oli
ympäröity pressulla. Kehyksen päällä oli mustaksi maalattu tynnyri. Tynnyri
täytettiin aina edellisenä iltana vedellä läheisestä kaivosta ja sitten aurinko
lämmitti veden päivän mittaan. Lämmintä vettä ei kuitenkaan riittänyt koko
porualle, vaan siitä saivat nauttia vain ensimmäiset peseytyjät. Naisilla oli etuoikeus peseytymiseen.
Kun tynnyri oli
tyhjentynyt vedestä, piti se täyttää uudelleen. Tynnyrin täyttö olikin aikamoinen operaatio ja ihmettelen, ettei sen yhteydessä sattunut mitään
onnettomuuksia, ainakaan meidän aikana. Tynnyri täytettiin nimittäin
sähköpumpulla. Ei siinä mitään, mutta pumpun sähkö saatiin viereisestä
sähkötolpasta, jonne jonkun piti aina kiivetä piuhojen kanssa. Piuhat
kiinnitettiin suoraan pylväässä kulkevaan sähköjohtoon ja näin pumppu sai
virtaa. No, ainakaan sähköstä ei tarvinnut tällä konstilla maksaa mitään.
Mutta mennäänpä itse kaivamiseen. Kerkon kanssa
saimme ensimmäisinä päivinä kaivaa koekuoppia. Suomessa olimme tottuneet kaivamaan
puolen metrin tai korkeintaan metrin levyisiä kuoppia, jotka ovat korkeintaan
metrin syvyisiä. Täällä koekuopan kaivaminen ei kuitenkaan ollut yhtä nopea
juttu. Koekuoppien piti olla vähintään kaksi kertaa kaksi metriä leveitä ja ne
kaivettiin ainakin parin metrin syvyyteen. Etsimme nimittäin aina kymmenien
tuhansien vuosien taakse ajoittuvaa paleoliittista, eli vanhempaa kivikautta.
Sen jäljet eivät olleet ihan maan pinnassa.
Koekuoppa
kaivettiin ensin hiukan yli metrin syvyyteen, tai niin syvälle kuin
ajatteli voivansa kaivaa, että kuopasta pääsi takaisin ylös. Sen jälkeen
puolitettiin kaivausala ja jatkettiin metri kertaa kaksi suuruisella alueella.
Sitä alaa tarvitsi, jotta oli tarpeeksi tilaa heittää pitkävartisilla lapioilla hiekat ylös kuopasta. Aika ahtaaksi tila kuitenkin meni päästessä tarpeeksi
syvälle. Ja aika eristyksissä siinä tunsi olevansa, kun ei oikein ääniäkään
sinne kantautunut eikä ollut ketään lähellä, jonka kanssa jutella.
 |
| Kaivaustekniikka Kostienkissa erosi Suomen kaivauksista. Kuva: Riina Koivisto. |
Välillä kömmin
ylös kuopasta ja kävin tarkistamassa, miten Kerkolla meni. Yhtenä kertana kun
olin siinä Kerkon kuopan vieressä, meitä tuli katsomaan vanha mies. Hän oli
utelias ja kyseli meiltä mitä oikein kaivamme. Me puhuimme aika huonoa venäjää
ja mies ihmetteli mistä oikein tulemme. Kerroimme olevamme Suomesta. Mies
ihmetteli, miten heidän pikku kyläänsä oli eksynyt ulkomaalaisia ja kertoi
meille, kuinka oli viimeksi tavannut muun maalaisia ollessaan
puna-armeijan mukana Berliinissä toisen maailmansodan lopussa. Hän oli
hyvin ystävällinen ja mietti siinä ääneen miten tyhmää ja turhaa se sotiminen
olikaan ollut, miten jotkut ylhäiset herrat päättävät kabineteissa monen muun
kohtalosta. Lisäksi hän kertoi, että laaksossa, jossa kylä nyt sijaitsi, oli
sodan aikana piiritetty saksalaisia ja ammuttu suuri osa heistä.
Tapaamamme toisen
maailmansodan veteraani suhtautui meihin suomalaisiin hyvin ystävällisesti ja
toivotti meille kaikkea hyvää. Myöhemmin kylän puodissa tapasimme nuoren
kännisen miehen, joka ei suhtautunut ulkomaalaisiin yhtä positiivisesti. Kun
hän kuuli meidän puhuvan ulkomaan kieltä, hän kääntyi meitä kohden ja veti
taskustaan jotakin, joka näytti saksalaissotilaan tunnistelevyiltä. Hän näytti
niitä ja totesi, että näin käy sinne tuleville ulkomaalaisille.
Onneksi kaupassa
aggressiivisesti käyttäytynyt humalainen mies jäi yksittäistapaukseksi,
useimmat muut tapaamamme henkilöt olivat päinvastoin hyvin sydämellisiä. Viina
oli kuitenkin ongelma täälläkin. Esimerkiksi kun meitä viikonloppuna vietiin
katsomaan läheisiä kurgaaneja, eli kumpuhautoja, makasi yhtäkkiä joku keskellä
kapeaa tietä. Kuskimme ei edes viitsinyt pysähtyä katsomaan oliko kaikki
kunnossa, vaan ajoi tien penkan kautta ohi ja jatkoi matkaa. Ei mies onneksi
kuollut ollut, sen huomasimme takaisin tullessamme, kun hän oli konttaamassa
tien sivuun.
Toinen esimerkki
viinasta ja sen aiheuttamista vahingoista oli edelliseltä vuodelta, kun
paikalla oli ollut toinen suomalaisporukka. Yhtenä päivänä, kun he olivat
tulleet aamulla töihin, löytyi kaivausalueelta nokka pystyssä oleva Lada-auto.
Kyseessä ei ollut jääkautinen auto, vaan joku oli edellisenä iltana
kännissä peruuttanut kuoppaan. Luonnollisesti hän ei ollut päässyt yli kaksi metriä
syvästä kuopasta ylös ilman apuja. Kaivausten jatkumista piti sinä päivänä
odottaa kunnes naapuri oli vetänyt auton traktorilla ylös kuopasta.
En malta olla
kertomatta toisenkin kuulemani jutun edellisvuoden kaivauksilta. Silloin yksi
kaivauksilla olleista venäläisarkeologeista oli menossa pian kaivausten jälkeen
naimisiin. Kyseinen arkeologi olikin hyvin läheisissä väleissä kaivauksilla
olleen tytön kanssa ja suomalaisista Riku olettikin, että tämä oli tuleva
morsian. Illanvieton aikana Riku olikin kohottamassa maljaa tulevalle
vihkiparille, kun Oula rupesi potkimaan häntä pöydän alta. Rikulle piti
välttämättä saada tieto, että tyttö ei ollut tuleva morsian, vaan ainoastaan
kaivausromanssi.
Hypätään kuitenkin
takaisin kaivamiseen. Kaivaminen Kostienkissa oli hyvin mielenkiintoista ja
erosi paljon siitä mihin olin Suomessa tottunut, sekä löydöiltään että
kaivaustekniikaltaan. Suomessa ei ole paikkaa, jossa pääsisi löytämään
jääkauden aikaisten eläinten luita. Kostienkista sen sijaan oli löytynyt esimerkiksi
villasarvikuonon, mammutin ja villihevosten luita. Sellaisia pääsimme itsekin
hipelöimään kaivausten aikana.
 |
| Profiilin hiomista syvässä kuopassa. Kuva: Andreas Koivisto. |
Heidi ja Riina
saivat tosin kokea naisen roolin Venäjällä. He eivät oikein saaneet osallistua
rankkoihin kaivaushommiin, vaan saivat useina päivinä tyytyä viilaamaan
kaivauskuoppien reunoja eli profiileja. Profiilien kanssa venäläiset olivatkin todella tarkkoja ja niiden
piti olla täysin pystysuoria ja sileitä. Joka päivä niitä hinkattiin ja
pidettiin hyvässä kunnossa. Vasta viikonloppuna meille selvisi syy profiilien tarkkaan hiomiseen. Paikalla oli kansainvälinen konferenssi ja kuoppia oli
tulossa katsomaan iso joukko muualta tulleita arkeologeja. Ei heille kehdannut
ihan minkälaisia vaan profiileja näyttää!
 |
| Kansainvälisen konferenssin aikana saimme tutustua Kostienkin valtavan syviin kaivausalueisiin. Kuva: Riina Koivisto. |
|
Kaivausalueeltamme
löytyi aika hienoja juttuja. Paljon rakenteita ei erottanut, mutta jääkautisten
eläinten luita sieltä löytyi. Sain muun muassa pitää käsissäni mammutin ja
villihevosten luita useiden 10 000 vuosien takaa. Toinen
tajunnan räjäyttävä löytö oli vulkaanista tuhkaa noin 40 000 vuoden takaa.
Sama kerros löytyi kuulemma useastakin paikasta ja oli peräisin Italiassa,
Vesuviuksen kieppeillä sattuneesta tulivuoren purkauksesta. Vanhempaa
kivikautta tutkivat arkeologit ovat esimerkiksi miettineet paljon tämän
purkauksen vaikutusta neandertalin ihmisen katoamiseen, joka sattui juuri samoihin aikoihin. Siihen en osaa itse sanoa oikein mitään, mutta löytyypä meiltä
kotoa kaapin perukoilta tuliaisina pari pientä pussillista kyseistä
tulivuoren tuhkaa. Kostienkin museosta ostin myös palan mammutinluuta, jota myytiin parin
euron hintaan, joten sellainenkin on jossakin tallessa muistona näiltä
kaivauksilta.
Andreas Koivisto
