Räisälän Juoksemajärvi osa 3 – rakastuminen

Kuuluvathan kaivauksille usein romanssitkin. Räisälässä romanssi toteutui itseni kohdalla. Se ei kuitenkaan ollut salamarakkautta, vaan romanssille oli luotu pohjaa jo usean vuoden ajan. Tyttö oli samaa vuosikurssia kanssani ja tavattiin ensimmäistä kertaa, kun kaikki me ensimmäisen vuoden opiskelijat kokoonnuimme ensimmäisenä yliopistopäivänä. Emme kuitenkaan olleet hirvittävän nopeita rakkauden asioissa ja niinpä meillä kesti kolme vuotta ennen kuin ruvettiin seurustelemaan. Kolmessa vuodessa ehti tutustua henkilöön aika hyvin, joten ainakin tiesimme mihin ryhdyimme, kun se aika tuli.

Andreas ja Riina Tiurinlinnalla rajantakaisessa Karjalassa keväällä 2002 ennen Räisälän kaivauksia. Kuva: Jonina Jansson.

Riinan kanssa olimme alusta asti samalla aaltopituudella. Hän oli itse asiassa ensimmäinen tyttö, jolle saatoin puhua helposti ilman, että jännitti. Siihen saakka olin aina muuttunut jäykäksi ja ruvennut sopertelemaan, jos jäin yksin jonkun tytön kanssa juttelemaan. Joku ujous siinä aina iski. Mutta Riinan kanssa oli siis toisin. Koska hän asui keskustassa ja minä Vantaalla, olin jo ensimmäisenä syksynä usein hänen luonaan yötä eri juhlien jälkeen, kun oma viimeinen bussini oli jo aikaa sitten mennyt. Mitään erityisen romanttista ei näinä öinä kuitenkaan tapahtunut, jos ei lasketa sitä, että ehdimme jutella hirvittävän paljon.

Kolmen vuoden aikana ehti tosissaan tutustua toiseen aika hyvin, etenkin kun opiskeli yhdessä, oli välillä yötä toisen luona ja vielä kesäisin työskenteli samoilla kaivauksilla. Olin myös lähetellyt Riinalle kortteja matkoiltani, niitä tosin lähetin myös muille opiskelijakavereilleni. Riinaa kuitenkin hävetti, kun ensimmäisen vuoden jälkeen oli saanut minulta kortin InterRail-reissuni välipysähdykseltä Roomassa, jossa kirjoitin, että junalla halki Euroopan matkustaminen oli parasta mitä pystyi vaatteet päällä tekemään. Se oli lause, jonka kaivauskurssiopettajamme Esa Mikkola oli opettanut meille yliopistossa. Riinaa se siis hävetti, sillä hän asui näinä aikoina Dommalla, joka piti aina tyhjentää kesäksi, kun se muuttui hostelliksi. Sen takia kortti oli mennyt hänen lapsuudenkotiinsa Alavudelle. Hän saikin kuulla kortin luettuna äidiltään puhelimessa ensimmäistä kertaa ja se oli kuulemma noloa.

Riina ja Räisälästä löytämänsä meripihkariipus.

Pysyimme hyvinä kavereina kolme ensimmäistä vuotta. Sitten olimme molemmat lähdössä Venäjälle kaivamaan entiseen suomalaiseen Räisälään, nykyiseen Melnikovoon. Äitini taisi arvata, että jotakin oli tekeillä jo ennen kuin itse tiesin. Hänen epäilyksensä oli herännyt, kun hän oli kysellyt minulta, jos olin muistanut pakata kolmen viikon reissulle pesuainetta. Vastasin, että ei tarvinnut, Riinalla on mukana.

Räisälässä saimme taas viettää paljon aikaa yhdessä. Lenkkeilimme hiekkateillä, joilla saimme välillä hypätä kyiden yli. Kävimme järvissä uimassa ja ehdittiin taas jutella paljon. Muut ympärillä ainakin jotakin huomasivat. Yhtenä iltana, kun istuimme leirinuotion ympärillä, Sanna kysyikin meiltä suoraan, että kertokaa nyt, ettekö te varmasti seurustele? Emme olleet sellaisesta puhuneet, joten kielsimme näin olevan. Kuitenkin samana iltana vielä vetäydyimme kahdestaan pois ja lähdimme kävelemään vanhassa pioneerileirissä sijainnutta majapaikkaamme kohti. Pysähdyimme talon edessä olleeseen leikkipuistoon juttelemaan ja olimme siellä pitkän tovin. Tämän keskustelun päätteeksi totesimme lopulta, että ehkä tässä on jotakin muutakin, kun pelkkää ystävyyttä.

Räisälän pioneerileirin auringonlasku juhannuksen aikoihin 2002. Kuva: Riina Koivisto.

Leikkikentän keskustelu oli mukava ja vapauttava, mutta emme me ruvenneet muille asiasta toitottamaan. Etenkin kun olimme juuri leirinuotiolla kieltäneet seurustelevamme. Jatkoimme samaan malliin kuin aikaisemminkin ja menimme iltaisin pitkille kävelyille. Juttelimme vielä lisää, mutta hirveän fyysisiksi ei uskallettu vielä ryhtyä. Luontoakin ehdimme katsoa ja Riina tykkäsi sitä kuvata isältänsä saamalla vanhalla venäläisellä Zenit järjestelmäkameralla, joka oli hänellä mukana matkassa. Vaikka keskityimmekin paljon toisiimme, ehdimme myös havainnoida ympäröivää luontoa ja bongata joitakin lintuja. Räisälä on ainoa paikka, jossa olen oikeasti nähnyt käen, enkä vain kuullut sitä. Toinen lintu, mitä en sittemmin ole nähnyt enkä kuullut, on kaivausalueemme kupeessa viihtynyt kuhankeittäjä, joka päivittäin ilahdutti meitä laulullaan.

Räisälän jälkeen Riinan ja minun suhteeni pääsi siis uusille urille ja lähti pikkuhiljaa kehittymään vakavampaan suuntaan. Kohta emme voineet asiaa enää muilta kieltää ja kun seurustelustamme kerroimme, kukaan ei ollut yllättynyt. Kai se oli päältä paistanut jo kauan, itse emme sitä kuitenkaan olleet tajunneet ennen sitä yhtä iltaa vähän ennen juhannusta Räisälässä.

Andreas Koivisto

Räisälän Juoksemajärvi osa 2 - pioneerileiri

Räisälän Juoksemajärven kaivausten aikana majoituimme neuvostoaikaiseen pioneerileiriin, Kosmonavt -2:seen. Siihen kuului useita eri rakennuksia, muun muassa majoitustilat, ruokala, sauna, ulkohuussit sekä katettu tila lavuaareineen ja hanoineen, jossa pystyi pyykkäämään. Ruokailu oli järjestetty meille kolme kertaa päivässä ja sauna oli tarkoitus lämmittää noin joka toinen päivä. Käytännössä sauna lämmitettiin kolmen viikon kaivausten aikana tasan kaksi kertaa, sillä lämmittäjä oli niin kovassa humalassa, että ei saanut sitä useammin kuumaksi, eikä muut saaneet siihen koskea. Onneksi meillä oli kuitenkin järvi kaivauspaikan vieressä ja saimme peseytyä siinä aina työpäivän päätteeksi. Tosin vesi oli etenkin alkuviikkoina vielä aika kylmää ja hyttysiä oli valtavasti.

Räisälän Juoksemajärven kaivausporukka leirin sissänkäynnillä. Kuva: Paula Kouki.

Hyttysiä kaivauksilla tosissaan oli todella paljon kahden ensimmäisen viikon ajan. Sitten ne katosivat jonnekin ja viimeisellä viikolla olikin jo aika mukava tilanne niiden suhteen. Paarmoja tosin oli suhteellisen paljon koko kaivausten ajan. Useimmat huitelivatkin paarmat pois, mutta venäläisprofessori ei niistä välittänyt. Hänessä näytti jatkuvasti olevan kiinni vähintään kolme paarmaa kerrallaan. Hän ei tehnyt niille mitään, eivätkä ne näyttänyt häntä vaivaavan. Tästä intoutuneena suomalaislehtorimme Petri halusi myös näyttää kovaa naamaa, kun paikalle tuli TV:n dokumenttiryhmä kuvaamaan ja tekemään ohjelmaa kaivauksista. Kun Petriä haastateltiin, hänen otsaansa istahti heti alussa paarma. Siinä se sitten istui koko haastattelun ajan. Vasta kun kamerat sammuivat, huitaisi Petri sen pois otsastaan. 

Petri kuvaa siistittyä kaivausaluetta. Auringon heittämät varjot saatiin torjuttua levittämällä pressu purjeeksi alueen eteen. Kuva: Riina Koivisto.

Petri oli yleensä hyvällä tuulella kaivausten ajan, mutta loppupäivinä kun meille tuli kiire ehtiä kaivamaan koko kaivausalue pohjaan, hän muuttui hiukan kireäksi. Teimme hyvin pitkiä päiviä, mutta onneksi valoa riitti, kun oli jo niin lähellä juhannusta. Itse olin aika paljon äänessä ja kerroin tyhmiä vitsejä. Jo pienenä olin saanut kuulla, että suuni käy paljon. Se vaihe näytti löytyvän myös aina kun astuin kuoppaan, Räisälä ei ollut poikkeus. Viimeisinä hektisinä päivinä pölötykseni taisi kuitenkin olla liikaa Petrille, sillä hän käski minun pitää suuni kiinni. Kun olimme lopulta saaneet kuopat kaivettua loppuun ja istuimme leirinuotion ympärillä juhlistamassa saavutuksiamme, hän kuitenkin pahoitteli sanomiaan ja oli kuitenkin sitä mieltä, että jutut olivat pitäneet tunnelmaa yllä kaivauksilla.

Tilannekuva kaivauksilta. Venäläisarkeologit asuivat teltoissa kaivausalueen vieressä ja pitivät huolen, ettei kukaan tullut turmelemaan tutkimusaluetta. Kuva: Riina Koivisto.

Viimeiset päivät olivatkin todella hektisiä. Teimme hyvin pitkiä päivä viimeisellä viikolla. Viimeinen päivä taisi mennä puolen yön tietämiin, ennen kun saimme kuopan vihdoin täytettyä. Useimmiten kaivauksilla kuopat pitää siis myös täyttää kaivausten päätteeksi ja usein se tapahtuu käsipelillä, kuten nyt. Pieni hidaste viimeisenä iltana tuli vielä matkaan täyttövaiheessa, kun venäläiset huomasivat, että yhtä profiilia ei ollut dokumentoitu. Me suomalaiset olimme katsoneet, että juuri siinä profiilissa ei mitään ihmeellistä ollut ja päättäneet jättää sen piirtämättä. Venäjällä oli kuitenkin säännöt, joiden mukaan tietyt profiilit piti aina dokumentoida. Niinpä ei auttanut, kun kaivaa uudelleen pois profiiliin viereen heitetyt hiekat ja dokumentoida se profiili.

Pitkät ja raskaat työpäivät nostattivat ruokahalun. Viimeisten päivien aikana tilannetta edesauttoi naapuri-isäntä, joka onki Juoksemajärvestä särkiä. Hän oli savustanut ison kasan niitä ja toi ne meille syötäväksi. Ne maistuivatkin siinä ulkosalla todella hyviltä! Samaa ei voi sanoa pioneerileirin keittiön ruoasta. Työn jälkeen oli aina nälkä, joten ruoan kyllä aina söi, mutta en voi millään sitä hyväksi kehua. Kaamein annos koostui kuivasta tattarista, jonka päälle oli isketty nyrkin kokoinen keitetty maksaklöntti, ei mitään muuta. No välillä saatiin myös kalanpaloja, kanaa rustoineen kaikkineen ja ”kotletkaa”, eli jauhelihapihviä luu- ja rustopaloilla. Tattarin lisäksi lisukkeina tarjoiltiin makaronia, riisiä ja perunaa, yleensä ilman mitään kastiketta. Kyllä vatsa kutienkin täyttyi. Pahempi tilanne oli kasvissyöjillä, jotka saivat tyytyä pelkkään lisukkeeseen.

Osa kaivausporukasta pioneerileirin asuntolamme edessä. Kuva: Riina Koivisto.

Iltaisin sai leirinuotion ääressä myös leipää tai suolakurkun palasia, kun istuttiin iltaa ja juotiin vodkaa. Venäläiset eivät nimittäin ikinä juoneet vodkaa ottamatta jotakin lisukkeeksi. Venäläiskollegamme istuivat miltei joka ilta ja maistelivat hiukan, eivät kuitenkaan yleensä ottaneet ihan liikaa. Pahempi tilanne oli muutamilla suomalaisilla, joilla oli vaikeuksia juoda kohtuudella. Niinpä aina jollakulla näytti olevan työpäivän aikana krapula. Jarno esimerkiksi joutui hiukan puun ja kuoren väliin, kun istuimme siinä iltaa ja venäläisistä Mitja oli täyttämässä kuppeja vodkalla. Jarno heitti huonoon aikaan ilmaan kaivauksen lentävän lauseen ”In Finland we drink more!”. Tähän Mitja totesi, että ok ja täytti Jarnon mukin aivan piripintaan. Sinä iltana Jarno sai toden teolla osoittaa lauseen totuudenperäisyyden ja näytti siltä, että hänellä iski sen illan jäljiltä krapula vasta seuraavan päivän iltapäivällä.

Ehkä tässä vaiheessa pitää avata hiukan tuota ”In Finland we drink more!” -lausetta. Siitä kertoi Riku, jonka ystävä oli ollut Italiassa vaihto-oppilaana. Ystävä oli ollut juhlimassa muiden vaihto-oppilaiden kanssa ja tullut takaisin isäntäperheen luokse aika humalassa ja onnistunut oksentamaan isäntäväen edessä. Tähän ystävä oli vain todennut, että ”In Finland we drink more!”, nostanut vodkapullon huulilleen ja huuhtonut suuhun jääneet oksennuksenjämät alas sillä. Mielestämme se oli aika hauska juttu ja lause jäi elämään kaivausporukan keskuudessa. Jarnon ajoitus lauseelle oli kuitenkin hiukan huono, se myönnettäköön.

Itse kaivauksilta tuli runsas ja hieno löytöaineisto. Kuva: Riina Koivisto.

Pahin juoppo Räisälässä ei kuitenkaan ollut tällä kertaa arkeologi. Tämän kyseenalaisen kunnian sai leirin isäntä, joka liikkui alueella traktorilla. Yleensä hyvin humalassa. Yhtenä aamuna hän tuli katsomaan kaivauksiamme ja ajoi kaivausalueelle samaan aikaan kun me olimme sinne kävelemässä. Meidän arkeologien piti hypätä ojaan, että hän ei olisi ajanut päällemme. Kun isäntä tuli perille ja astui ulos traktorista, hän ei pysynyt edes tolpillaan, vaan ryömi kaikilla neljällä kaivausalueen reunalle katsomaan mitä me siellä puuhasimme. Toisena iltana isännältä oli vodka päässyt loppumaan ja hän päätti oikein tanakassa kännissä lähteä vodkanhakureissulle naapurustoon. Hän ajoi leirinuotion ohi ja kysyi jos joku halusi tulla mukaan. Patsu ja Tanja pitivät sitä hyvänä ajatuksena ja hyppäsivät traktorin peräkärryn kyytiin. Niinpä he katosivat metsän siimeksiin ja täytyy kyllä myöntää, että hiukan huolestutti miten siinä oikein käykään. No, onneksi he tulivat jonkin tunnin kuluttua ihan ehjinä takaisin. Vodkaa ei valitettavasti kuitenkaan ollut löytynyt.

Toisena iltana huolestuimme kuitenkin kunnolla erään kaivajatytön kadottua metsän syövereihin. Leirin ympäristössä oli huono kännykkäverkko. Hän oli lähtenyt etsimään parempaa verkkoa metsässä olevan kukkulan päältä ja lopulta eksynyt pahasti. Myöhään illalla huomattiin, että tyttö ei ollutkaan palanut takaisin huoneeseensa ja miltei kaikki lähti häntä etsimään. Liikuimme ryhmissä lähimetsässä ja huusimme häntä koko alkuyön, tuloksetta. Lopulta ei auttanut, kun mennä nukkumaan ja toivoa parasta. Seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin leiriin kurvasi sitten Lada, jonka kyydistä kadonnut tyttö hyppäsi pihalle. Hän kertoi vaeltaneensa aika pitkään metsässä, kunnes tuli talo vastaan. Siellä oli ollut känninen mies, jonka lattialla hän oli sitten saanut nukkua. Selvittyään tarpeeksi, mies oli siten ajanut tytön takaisin leiriin. Tyttö ei ollut puhunut sanaakaan venäjää, mutta onneksi saanut kerrottua leirin nimen. Näin Räisälän kaivauksilta loppujen lopuksi selvittiin ilman suurempia vahinkoja.

Andreas Koivisto

Räisälän Juoksemajärvi osa 1 - byrokratian ja lahjusten varjossa

Toukokuun lopusta juhannukseen vuonna 2002 Helsingin yliopisto järjesti kolmen viikon ajan yhteistyössä Pietarin tiedeakatemian kanssa opetuskaivaukset luovutetun Karjalan Räisälässä, joka on nykyiseltä nimeltään Melnikovo. Kaivauspaikka sijaitsi Juoksemajärven (Zavetnoe) rannalla. Paikka oli suhteellisen lähellä arkeologeille klassista Räisälän Pitkäjärven kohdetta. Siellä 1900-luvun alkupuoliskolla tehtyjen kaivaustutkimusten perusteella suomalainen sankariarkeologi Sakari Pälsi oli tehnyt ennallistuksen kivikautisesta kodasta. Tällä kertaa Juoksemajärvellä tutkimuskohteena oli niin sanottu asumuspainanne, eli kivikautisen talon jäänteet.

Räisälän Juoksemajärvi, jonka rannalla kaivausalueemme sijaitsi. Kuva: Andreas Koivisto.

Itse olin jo opiskellut alaa kolme vuotta ja kokemusta kaivauksistakin oli kertynyt ihan kohtuullisesti. Minun lisäkseni muitakin kokeneempia kaivajia oli palkattu mukaan kaivauksille työn vauhdittamiseksi. Meitä oli siis Suomesta mukana aika iso porukka kaivauksilla. Suomalaisten lisäksi kaivauksiin osallistui myös muutamia venäläisarkeologeja sekä yksi amerikkalaisvahvistus Alaskasta. Ja Venäjällä kun oltiin, kyseessä oli tapahtumarikkaat kaivaukset. 

Räisälän kirkonkylän kyläpuoti vuonna 2002. Kuva: Riina Koivisto.

Osa porukasta tuli paikalle oppiaineen pakettiautolla ja loput ensin junalla Viipuriin, jossa meitä odotti bussikuljetus Räisälään. Ennen kun päästiin jatkamaan Viipurista, piti tietenkin viisumit ensin rekisteröidä. Venäjällä ei siis saanut oleskella, tai ainakin ulospääsy maasta olisi huomattavasti vaikeutunut, elleivät viisumit olisi matkan aikana rekisteröity. Periaatteessa passit rekisteröitiin aina hotellissa, jossa yövyttiin. Tämä taas oli ongelma, mikäli oli tulossa Venäjälle työskentelemään kaivauksilla. Silloin ei ollut tarkoitus nukkua hotellissa. No, kyllä hotelleissa suostuttiin leima passeihin laittamaan, kunhan siitä pieni summa ensin maksettiin.

Kun viisumit oli leimattu oikeanlaisella leimalla, päästiin sitten matkaan. Ensin yritettiin Antrean kautta paikalle, mutta se ei tällä kertaa sopinut Viipurin ulkopuolella puomilla vartioineelle miliisille, sillä alue oli sotilasvyöhykettä. Kuitenkin aiemmin samana keväänä ei ollut mitään ongelmia mennä sitä kautta. No, ei auttanut kun ajaa pitempää reittiä. Matka sujui hyvin, kunnes suunnilleen matkan puolessavälissä toinen miliisi pysäytti bussin. Bussi oli kuulemma ajanut yhden kilometrin tunnissa ylinopeutta. Tästä selvittiin maksamalla sakkoina tupakkakartonki.

Yliopiston osaavaa henkilökuntaa. Kuvassa vasemmalta Oula ja Kerkko. Kuva: Riina Koivisto.

Miliisejä seudulla liikkuikin kiitettävästi ja aika herkästi näyttivät pysäyttelevän etenkin ulkomaalaisissa rekkareissa olevia autoja. Samasta isäni oli kertonut minulle aiemmin. Kun asuimme Moskovassa 1980-luvun puolessavälissä, hän ajoi aina välillä Moskovasta Suomeen. Hän kertoi, että hänet pysäytettiin matkalla aina useaan otteeseen ties mistä syystä. Joka kerta haluttiin jotakin lahjusta. Lopulta isäni oli kyllästynyt ainaiseen pysäyttämiseen eikä jaksanut jatkuvasti keskeyttää matkantekoaan. Niinpä hän, kun miliisi tuli auton luokse, otti tavaksi nostaa diplomaattipassinsa ikkunaruutuun ja jatkaa matkaa. Tämä oli hänen kannaltaan osoittautunut hyväksi keinoksi, mutta ei auttanut meitä, kun meillä ei diplomaattipassia ollut.

Itsekin jouduin kerran miliisien puhutteluun. Muutamien arkeologien kanssa olimme ottaneet Venäjällä kelpaavan kansainvälisen ajokortin, joka oli voimassa vuoden kerrallaan. Vain ne, jolla oli tällainen ajokortti, sai ajaa laitoksen pakettiautoa. Minä olin ajovuorossa, kun lähdimme yksi ilta käymään läheisessä Käkisalmen kaupungissa. Lähestyimme kaupunkia, kun miliisi jälleen pysäytti meidät. Hän pyysi minut kuskina poistumaan autosta ja pääsin istumaan kahden miliisin väliin Ladaan. Siellä he kertoivat minun ajaneen kovaa ylinopeutta. Itse olin mielestäni ollut tarkka ja ajanut rajoitusten mukaan, mutta kaverini Kerkko kyllä jälkeenpäin oli sitä mieltä, että olin oikeasti ajanut ylinopeutta. No, ehkä minulta oli jäänyt joku kyltti näkemättä..

Joka tapauksessa jouduin istumaan miliisien välissä ja täytyy kyllä myöntää, että puntti tutisi aika lailla. Miliisit keskustelivat keskenään ja olivat hyvin tuiman näköisiä. Pudistelivat päitään ja vakuuttivat, että tämä oli kyllä vakava paikka. He uhkailivat minua eri tavoin. Sanoivat muun muassa, että leikkaavat viisumini kahtia ja että joudun vielä paikalliseen putkaan. Noin kymmenen minuuttia varmaan autossa istuttiin ja he yrittivät kovasti vihjata, että enkö nyt vaan maksaisi heille jotakin ja päästäisiin pois täältä. Itse olin aivan liian järkyttyneessä mielentilassa ymmärtääkseni tällaista. Lopulta he kyllästyivät vihjailemaan ja toinen miliisi kysyi minulta suoraan, eikö minulla olisi yhtään rahaa. Sanoin, että opettajallani ehkä on ja osoitin pakettiautossa istuvaa lehtoriamme Petriä. Silloin molemmat miliisit purskahtivat nauramaan ja tilanne raukesi. He kuitenkin inttivät, että eikö minulla todellakaan ole yhtään rahaa. Sain kaivettua housujeni taskusta 100 ruplan setelin, jonka he sitten nappasivat minulta. Sillä kertaa siis selvisin reilun kolmen euron arvoisella setelillä. Sillä sai kuitenkin ostettua vodkapullon.

Kaivausalueemme sijaitsi järven rannalla olleen hiekkakuopan reunalla. Kuva: Riina Koivisto. 

Myös alaskalaisella Randylla oli ollut ongelmia saapuessaan maahan. Hän oli tullut Pietariin lentokoneella, mutta saapui jostakin syystä kaupunkiin päivää ennen kuin hänen viisuminsa astui voimaan. Tämä aiheutti tietenkin suuria ongelmia. Randy sai käydä tiukkoja keskusteluja lentokentällä toimivien virkamiesten kanssa. Randy kertoi keskustelujen sävyn olleen hyvin tiukka ja uhkaava aina ilta kymmeneen asti. Silloin virkamiesten työvuoro päättyi. Tällöin samat virkamiehet olivat kutsuneet Randyn takahuoneeseen istumaan iltaa kanssaan. Siellä olivat korkanneet vodkapullon tai pari ja heitelleet rennosti huulta. Niin kello olikin kohta yli puolenyön ja kaikki paperit olivatkin sitten kunnossa.

Andreas Koivisto