Toukokuun lopusta juhannukseen vuonna 2002 Helsingin yliopisto järjesti kolmen viikon ajan yhteistyössä Pietarin tiedeakatemian kanssa opetuskaivaukset luovutetun Karjalan Räisälässä, joka on nykyiseltä nimeltään Melnikovo. Kaivauspaikka sijaitsi Juoksemajärven (Zavetnoe) rannalla. Paikka oli suhteellisen lähellä arkeologeille klassista Räisälän Pitkäjärven kohdetta. Siellä 1900-luvun alkupuoliskolla tehtyjen kaivaustutkimusten perusteella suomalainen sankariarkeologi Sakari Pälsi oli tehnyt ennallistuksen kivikautisesta kodasta. Tällä kertaa Juoksemajärvellä tutkimuskohteena oli niin sanottu asumuspainanne, eli kivikautisen talon jäänteet.
 |
| Räisälän Juoksemajärvi, jonka rannalla kaivausalueemme sijaitsi. Kuva: Andreas Koivisto. |
Itse olin jo opiskellut alaa kolme vuotta ja kokemusta kaivauksistakin oli kertynyt ihan kohtuullisesti. Minun lisäkseni muitakin kokeneempia kaivajia oli palkattu mukaan kaivauksille työn vauhdittamiseksi. Meitä oli siis Suomesta mukana aika iso porukka kaivauksilla. Suomalaisten lisäksi kaivauksiin osallistui myös muutamia venäläisarkeologeja sekä yksi amerikkalaisvahvistus Alaskasta. Ja Venäjällä kun oltiin, kyseessä oli tapahtumarikkaat kaivaukset.
 |
| Räisälän kirkonkylän kyläpuoti vuonna 2002. Kuva: Riina Koivisto. |
Osa porukasta tuli paikalle oppiaineen pakettiautolla ja loput ensin junalla Viipuriin, jossa meitä odotti bussikuljetus Räisälään. Ennen kun päästiin jatkamaan Viipurista, piti tietenkin viisumit ensin rekisteröidä. Venäjällä ei siis saanut oleskella, tai ainakin ulospääsy maasta olisi huomattavasti vaikeutunut, elleivät viisumit olisi matkan aikana rekisteröity. Periaatteessa passit rekisteröitiin aina hotellissa, jossa yövyttiin. Tämä taas oli ongelma, mikäli oli tulossa Venäjälle työskentelemään kaivauksilla. Silloin ei ollut tarkoitus nukkua hotellissa. No, kyllä hotelleissa suostuttiin leima passeihin laittamaan, kunhan siitä pieni summa ensin maksettiin.
Kun viisumit oli leimattu oikeanlaisella leimalla, päästiin sitten matkaan. Ensin yritettiin Antrean kautta paikalle, mutta se ei tällä kertaa sopinut Viipurin ulkopuolella puomilla vartioineelle miliisille, sillä alue oli sotilasvyöhykettä. Kuitenkin aiemmin samana keväänä ei ollut mitään ongelmia mennä sitä kautta. No, ei auttanut kun ajaa pitempää reittiä. Matka sujui hyvin, kunnes suunnilleen matkan puolessavälissä toinen miliisi pysäytti bussin. Bussi oli kuulemma ajanut yhden kilometrin tunnissa ylinopeutta. Tästä selvittiin maksamalla sakkoina tupakkakartonki.
|
Yliopiston osaavaa henkilökuntaa. Kuvassa vasemmalta Oula ja Kerkko. Kuva: Riina Koivisto. |
Miliisejä seudulla liikkuikin kiitettävästi ja aika herkästi näyttivät pysäyttelevän etenkin ulkomaalaisissa rekkareissa olevia autoja. Samasta isäni oli kertonut minulle aiemmin. Kun asuimme Moskovassa 1980-luvun puolessavälissä, hän ajoi aina välillä Moskovasta Suomeen. Hän kertoi, että hänet pysäytettiin matkalla aina useaan otteeseen ties mistä syystä. Joka kerta haluttiin jotakin lahjusta. Lopulta isäni oli kyllästynyt ainaiseen pysäyttämiseen eikä jaksanut jatkuvasti keskeyttää matkantekoaan. Niinpä hän, kun miliisi tuli auton luokse, otti tavaksi nostaa diplomaattipassinsa ikkunaruutuun ja jatkaa matkaa. Tämä oli hänen kannaltaan osoittautunut hyväksi keinoksi, mutta ei auttanut meitä, kun meillä ei diplomaattipassia ollut.
Itsekin jouduin kerran miliisien puhutteluun. Muutamien arkeologien kanssa olimme ottaneet Venäjällä kelpaavan kansainvälisen ajokortin, joka oli voimassa vuoden kerrallaan. Vain ne, jolla oli tällainen ajokortti, sai ajaa laitoksen pakettiautoa. Minä olin ajovuorossa, kun lähdimme yksi ilta käymään läheisessä Käkisalmen kaupungissa. Lähestyimme kaupunkia, kun miliisi jälleen pysäytti meidät. Hän pyysi minut kuskina poistumaan autosta ja pääsin istumaan kahden miliisin väliin Ladaan. Siellä he kertoivat minun ajaneen kovaa ylinopeutta. Itse olin mielestäni ollut tarkka ja ajanut rajoitusten mukaan, mutta kaverini Kerkko kyllä jälkeenpäin oli sitä mieltä, että olin oikeasti ajanut ylinopeutta. No, ehkä minulta oli jäänyt joku kyltti näkemättä..
Joka tapauksessa jouduin istumaan miliisien välissä ja täytyy kyllä myöntää, että puntti tutisi aika lailla. Miliisit keskustelivat keskenään ja olivat hyvin tuiman näköisiä. Pudistelivat päitään ja vakuuttivat, että tämä oli kyllä vakava paikka. He uhkailivat minua eri tavoin. Sanoivat muun muassa, että leikkaavat viisumini kahtia ja että joudun vielä paikalliseen putkaan. Noin kymmenen minuuttia varmaan autossa istuttiin ja he yrittivät kovasti vihjata, että enkö nyt vaan maksaisi heille jotakin ja päästäisiin pois täältä. Itse olin aivan liian järkyttyneessä mielentilassa ymmärtääkseni tällaista. Lopulta he kyllästyivät vihjailemaan ja toinen miliisi kysyi minulta suoraan, eikö minulla olisi yhtään rahaa. Sanoin, että opettajallani ehkä on ja osoitin pakettiautossa istuvaa lehtoriamme Petriä. Silloin molemmat miliisit purskahtivat nauramaan ja tilanne raukesi. He kuitenkin inttivät, että eikö minulla todellakaan ole yhtään rahaa. Sain kaivettua housujeni taskusta 100 ruplan setelin, jonka he sitten nappasivat minulta. Sillä kertaa siis selvisin reilun kolmen euron arvoisella setelillä. Sillä sai kuitenkin ostettua vodkapullon.
|
Kaivausalueemme sijaitsi järven rannalla olleen hiekkakuopan reunalla. Kuva: Riina Koivisto. |
Myös alaskalaisella Randylla oli ollut ongelmia saapuessaan maahan. Hän oli tullut Pietariin lentokoneella, mutta saapui jostakin syystä kaupunkiin päivää ennen kuin hänen viisuminsa astui voimaan. Tämä aiheutti tietenkin suuria ongelmia. Randy sai käydä tiukkoja keskusteluja lentokentällä toimivien virkamiesten kanssa. Randy kertoi keskustelujen sävyn olleen hyvin tiukka ja uhkaava aina ilta kymmeneen asti. Silloin virkamiesten työvuoro päättyi. Tällöin samat virkamiehet olivat kutsuneet Randyn takahuoneeseen istumaan iltaa kanssaan. Siellä olivat korkanneet vodkapullon tai pari ja heitelleet rennosti huulta. Niin kello olikin kohta yli puolenyön ja kaikki paperit olivatkin sitten kunnossa.
Andreas Koivisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti